Yli yhdeksän tunnin yhtäjaksoiset yöunet. Näköjään unelle on ollut tarvetta.
Tänään on hyvä fiilis. Musiikki soi täysiä. Iloa tuovat hyvä kahvi, hyvä musiikki ja vapaa-aika ilman mitään erillistä tekemistä. Kehittelen silti joitakin serverisäätöjä iltapäivälle, koska se on ihan parasta.
Heräämisen jälkeen vaihdan tovin lenkkivaatteista pyjamiin ja takaisin. Olen käynyt lenkillä tällä viikolla kolme kertaa ja mietin, että pitäisin toisen lepopäivän putkeen. Luontoni ei anna kuitenkaan periksi, on pakko lähteä ulos juoksemaan valoisan aikaan.
Onneksi lähden. Jaloissa on hyvin vauhtia ja lenkki sujuu hienosti. Viikon neljä juoksulenkkiä juostu.
Lenkillä kuuntelen loppuun Kuoleman seitsemän ikää -kirjan. Kenties vuoden paras kirja. En tiedä vastaavaa kirjaa, jossa on filosofista pohdintaa elämästä ja kuolemasta sekä tosielämän murhamysteerejä. Etenkin loppupätkä vanhuuden vaivoista pistää ajattelemaan ja tuo mieleen Memento mori-filosofiat, joiden mukaan olen pyrkinyt elämään viimeiset puoli vuotta.
Edelleen kammoksuttaa ajatus, että tämä elo täällä on kertakäyttöistä, mutta ei enää läheskään niin paljon tai usein kuin ennen terapian aloittamista. En enää saa paniikkiohtauksia sisäisten eksistentiaalisten kriisien myötä. Silti ajatus hämmentää siitä, että olemme nyt, mutta myöhemmin emme enää. Että rapistumme ja haurastumme, emmekä voi sille mitään. Että jonain päivänä minä olen kuin isäni siellä sairaalassa makaamassa, silmät auki elottomana ja suu auki, elintoiminnot pettäneenä ja penkillä istuu itseni sijaan omat jälkeläiseni. Elämän kiertokulkua karuimmillaan, enkä minä ole enää ohjaksissa. Siksi pitää ottaa tästä hetkestä kaikki irti ja muistaa syleillä vääjäämätöntä joka päivä. Hyväksyminen, siitä kaikki lähtee.
Haaveeni on silti, että saisin elää pitkään ja terveenä, aiheuttaa iloa omaani ja muiden elämään, nähdä lapseni ja lasten lasteni menestyvän. Terapian ja näiden kuolemanpelkoharjoitusten myötä en pelkää enää. Mitä tahansa voi tapahtua, eikä haaveeni välttämättä toteudu, mutta en pelkää ja nautin elämästäni. Se on tärkeintä. Ja nyt minua itkettää.
Watch me now I’m vanishing in the light
I’m filtering my losing streak warm and bright
A history I’ve left behind, high on words
Of all the stupid things we said but never heard
Tässä kirjoituksessa on 383 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (17:07) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Tuulettumassa
Työpäivä sujui sekalaisissa merkeissä, mutta viikon saldona tein enemmän kuin oli alunperin tarkoitus. Eli ylitin taas itseni vähän vahingossa. On jotenkin älyttömän hyvä fiilis siitä, että juna vain puksuttaa eteenpäin.
Lähdin viikon viimeisen koodikatselmoinnin jälkeen suoraan baariin. Kyllä, luit oikein, baariin. Istahdin Ravintola Sohwille ja ihmettelin, kun kukaan työkavereista ei ollut vielä neljän jälkeen ehtinyt kohteeseen. Siinä kahvia särpiessäni ensimmäinen Dude asteli sisään.
Kahvi vaihtui alkoholittomaan A. Le Coq Cranberry Long Drinkiin. Tässä juomassa katajanmarja- ja yrttitisleet toimii, eikä myöskään mehumaisuutensa vuoksi triggeröi. Oikein passeli seurustelujuoma silloin kun hyvää inkiväärialea ei ole tarjolla.
Seitsemän tuntia myöhemmin palaan kotiin. Katson kelloa, se on jo yksitoista illalla. En tajunnut ajan kulua ollenkaan. Nyt istun vanhalla kirjoituskoneellani, 2013 vuosimallin MacBook Pro:llani, jonka voimin bisnestä käynnisteltiin aikoinaan. Aivoni eivät oikein voi käsittää tilannetta. Olen yrittäjä kahdeksatta vuotta, viettänyt baarissa selvinpäin koko perjantai-illan ja vieläpä melko hyvällä fiiliksellä. Samaan aikaan tuntuu, että olen kotona liian myöhään ja oikeaan aikaan.
Hieman murheellinen olen siitä faktasta, että en ehtinyt toivottaa lapsilleni hyvää yötä. Minun ei ollut tarkoitus olla näin pitkään ravintolassa. Jotenkin tavallaan muistuu mieleen ne ajat, kun teki tätä useammin. Mutta silti toisaalta, ehkä tätä on salaa kaivannut, kun korona-aivot eivät osaa enää asennoitua ulkona käymiseen, etenkin kun absolutistina ei luontaisesti tule niin usein lähdettyä baariympäristöön. Olen iloinen että lähdin, kuten jokaisen aiempanakin kertana. Illan suolana on ne hyvät keskustelut ja ystävät.
Kyllä tässä jo pikkuhiljaa väsyttää. Viime yön yhdeksän tuntia unta tuntui nopealta ohikiitävältä hetkeltä. Suljin silmät ja sitten avasin ne. Viikko vie veronsa.
Pitkä viikonloppu edessä, kiitos nam.
Aika hilkulle jäi tämän päivän lokikirjoitus. Touhua ja tohinaa on, vähän liikaakin. Rakas joulupukki, hidasta vauhtia jouluun mennessä, kiitos.
