”Jos ei jaksa, niin koita vaan jaksaa.”

Lauantain todo-listalla ei ole asioita, mutta silti vaan päivä hurahtaa jonnekin. Äiti kylässä, illasta mattolenkki ja sauna. Levon kautta.

Viikko on ollut äärimmäisen raskas. Tällä kertaa oikeasti. On pitänyt tehdä henkisesti vaikeita asioita ja päätöksiä. Perjantaipäivä sujuu tällä kertaa brutaalin työnteon parissa ja jatkuu pitkälle iltaan palvelinhommissa. Tämän on pakko olla intohimotyö, koska tuunaan palvelimia edelleen, kun kello lähentelee puolta yötä. Enkä ole päässyt edes vapaa-ajan palvelimiini asti. Perjantaina ei pitäisi tehdä eräajojen optimointia tuotannossa, mutta toisaalta nämä ovat asioita, jotka eivät aiheuta katkoja tai riskeeraa ajossa olevaa koodia.

Jostain syystä on virkeä olo, vaikka olen nukkunut tällä viikolla todella vähän. Ke-to yö oli pohjanoteeraus, koska en osaa nukkua hotellissa. Kolme tuntia unta ei vain riitä mihinkään. Sitä ei paikannut viime yön seistemän tuntia mitenkään päin. Silti jostain syystä aivoja, keskittymistä ja energiaa riittää vielä tähän aikaan perjantaina överiviikon jälkeen. Ehkä se on kofeiini, ehkä se on pakenemista töihin. En tiedä mitä se on, mutta käytän energian hyödyksi.

Olen laiminlyönyt läheisiäni poissaololla tällä viikolla, se harmittaa. Jospa viikonloppuna antaisin hieman aikaani muillekin kuin elottomille laitteille.

PS. Tänään kaksi uutta hienoa levyä ulkona, suosittelen:

• Heretoir – Solastagia
• Paradise Lost – Ascension.

En tiedä miten olen vielä hereillä. Noin neljän tunnin hotelli-yöunilla ei ihmeisiin pysty.

Onneksi on koti.

Lähden Helsinkiin asti huolia karkuun, mutta en pääse pakenemaan niitä. Onnibus ajaa ärsyttävästi Kulttuuritalon ohi Kampille asti, eikä välissä ole pysäkkiä. Otan vahingosta ilon irti ja menen Eat Pokeen syömään ison kulhollisen hyvää japanilaista ruokaa. Wakame, kanan rintapalat, wasabi-majoneesi, riisi, salaatti ja kasvikset ovat jotain kihelmöivän hyvää syötävää. Reilussa vartissa ruoka huiviin, röyh, sitten kävellen kohti Kulttuuritaloa.

Reitti Töölönlahden puiston läpi Linnunlauluntietä pitkin on uskomattoman kaunis. En ole ennen kävellyt tästä, puisen sillan poikki, mäkiä ylös. Osa tarkoitusperiäni olikin tuulettua kävelemällä. Vaikka sadetta on luvattu koko päiväksi ja sateenvarjokin on mukana, ei sadakaan ollenkaan. Sen sijaan Töölönlahtea koristaa upea auringonlasku pilvineen.

Kulttuuritalo on tupaten täynnä. Ihmisiä. Ahdistaa. Salissa soittaa lämppäri ja on niin pimeää, että en löydä istumapaikkaani. Menen baarin puolelle odottamaan, tilaamatta kuitenkaan mitään.

The Midnightin aloittaessa vähän yli kahdeksan minulla on jostain syystä vaikeuksia keskittyä keikkaan. Etsin silmilläni Tim McEwania, mutta häntä ei näy missään. Pikaisen googletuksen ja Reddit-ketjun perusteella näyttää siltä, että Timppa ei ole kiertueella mukana. Harmi. Sen sijaan bändi on aivan erilainen kuin 2019, jolloin näin The Midnightin viimeksi Tavastia Klubilla. Silloin Tim soitti sähkörumpuja, mukana oli kitaristi ja saksofonisti laulaja Tyler Lylen lisäksi. Nyt mukana on rumpali (jep, ihan oikeat rummut), lead kitaristi, saksofonisti-kosketinsoittaja ja toinen kitaristi. Lisäksi Tyler tietysti neppailee syntetisaattorivehkeitään välissä.

Täytyy sanoa, että nämä oikeat rummut eivät tuo oikeanlaista tunnelmaa. Tykkään The Midnightin ja synthwaven elektronisesta pehmeydestä. Karkeat rummut tekevät live-Midnightista halparokkibändin kuuloisen. Bändi tekee myös näköjään livenä nykyään ihmeellisiä, erilaisia versioita biiseistään. Ainoa biisi, josta todella nautin, ja joka tuo kylmät väreet, on Shadows. Yleisö laulaa hienosti mukana osan biiseistä, mutta esimerkiksi Glorian ”laulatus” lässähtää liian pitkään taukoon ennen viimeistä lauluosuutta ilman soittimia, jossa yleisö ei tajua tai uskalla enää laulaa mukana. Tavastialla yleisö lauloi niin kovaa, että se oli hienoa kuunneltavaa. Nyt rummut ja ylipäätään soittimet ovat niin kovalla, ettei yleisön laulua edes kuulu, kunnes se tyrehtyy kokonaan.

Kokonaisuutena keikka on hieman pettymys, 3/5, kun vuoden 2019 esikoiskeikkansa Suomessa oli heittämällä 5/5. No, tulipahan käytyä. En ehkä enää kolmatta kertaa lähde toiseen kaupunkiin katsomaan tätä bändiä, vaikka se kaikkien aikojen kuunnelluimpani onkin.

Apple Watch tarjoilee paluumatkalle noin neljän kilometrin kävelylenkkiä hotellille. Olen varannut hotellin Pikku Huopalahdesta, koska muualla hotellit maksavat parisataa euroa yöltä. VALOsta löytyi satasen huone. Kävelymatka hotellille on vähintäänkin mielenkiintoinen, sillä Keskuspuisto tuntuu jatkuvan jatkumistaan. Lopulta käännyn polulle, joka ei olekaan valaistu. En näe muuta kuin älykelloni reitin, jota seuraan kuuliaisesti. Noin kilometrin kävelen pimeydessä. Alkaa vähän jännittämään. Käännyn väärälle polulle ja lopulta en tiedä missä olen. Kävelen takaisin ja löydän oikean polun. Astun johonkin mutaan, jalan alla luistaa. Voihan se olla hevosen paskaakin, mistäs minä tiedän, kun en näe maata. Toivottavasti täällä ei ole lampia, johon upota, mietin. Pelottaa nyt vielä enemmän.

Joudun lopulta ottamaan puhelimen valon avuksi, kun polku kapenee vain. Valo ei hirveästi auta. Lopulta näen valoa ja asutusta. Olen vihdoin Pikku Huopalahdessa. Hämmentävää, miten melkein Helsinkiinkin voi eksyä, kun menee tarpeeksi syvälle metsään pimeällä. Jännän reitin Apple valitsit. Mutta olipahan seikkailu!

Yhteensä noin neljänkymmenen minuutin rivakan kävelemisen jälkeen olen hotellilla. Mukavan kodikas paikka. En tunnetusti nuku hyvin hotelleissa, joten katsotaan millaisilla unilla aamuun. Aamupalan voisi ainakin käydä koittamassa ja sitten rientää ajoissa junalle.

Ehkä tämä matka jatkuu, lauseen kaikissa merkityksissä. Tavalla tai toisella. Ainakin vielä yhden päivän. Toivottavasti vielä toisenkin.

Tyttäreni ei alkuviikosta tykännyt, kun juttelimme maailmantuskasta ja ahdistuksesta. Aloin puolisarkastisesti puhumaan nihilistisestä ja stoalaisesta filosofiastani, että onko sillä nyt väliä, koska kuolemme muutenkin, emmekä voi tietää mitä huomenna tapahtuu, jos vaikka maailma räjähtää. Lotta siihen: ”Et sinä voi sanoa noin, olet minun isäni ja sinun pitää sanoa, että kaikki menee hyvin ja kaikki järjestyy”. Viisaita sanoja tytöltä, mutta en minä osaa sössöttää jotain puolivillaista pumpulia… olen ehkä joskus vähän turhankin ajattelematon. Lapsille pitäisi kai joskus olla vähemmän rehellinen. Valehtelematta, mutta kuitenkin niin, ettei kerro ihan kaikkia faktoja suoraan töksäyttäen.

Jokainen päivä on siunaus, joten ei pitäisi miettiä liian pitkälle. Koska emme voi tietää tuleeko niitä lisää vai ei. Minulla on tämä hetki. Sen on nyt riitettävä. Kunpa pääkoppani vielä kuuntelisi. Huolet, menkää pois, jooko? Jos rahat loppuu, jos kaikki loppuu, ainakin olen elossa. Minä en lopu. En vielä. Jonain päivänä, mutta en vielä.

”Jonakin päivänä minä kuolen, mutta kaikkina muina päivinä minä elän.” -Jyrki Kasvi.

Memento mori.

Olen niin väsynyt. Kaikkeen. En jaksaisi koko ajan murehtia. Toivoisin jotain helpotusta. Tuntuu, ettei voimat ja optimismi riitä. En taaskaan voi paljastaa tarkemmin mistä on kyse, mutta ehkä avaan asiaa sitten elämänkerrassani. Taloushuolia, stressiä ja henkistä kipua.

Tiedän, että saan aikaan paljon ja osaan mitä vain. Mutta mielen tasapaino horjuu, kun tuntuu, että mikään ei vain riitä. Aikaa ja energiaa ei ole tarpeeksi.

Koitan repiä huumoria ja valoa sieltä missä sitä näen, sillä tiedän, että edessä on pitkä, pimeä, kylmä ja vaikea talvi. Kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti.