Joskus vihaan sitä, että olen erityisherkkä ja ahdistuneisuushäiriöinen. Ahdistuksen taso 87%. Tänään mikään ei mene oikein. Ahdistaa herätessä, ahdistaa nukkumaan mennessä. Ei pysty rauhoittumaan. Mikään määrä ohjattuja rauhoittumisharjoituksia ei auta.

Päivässä parasta on kahvihetki Veeran kanssa. Hetkeksi saa ajatukset muualle. Mutta sitten taas kaaos päällä. Leffaillasta ei tule mitään. Overwatch-pelit eivät suju.

Syitä on monia, asioita on liikaa. Ainoa, joka elämässä sujuu hienosti ja kontrolloidusti on työt. Pian pääsen taas pakenemaan niihin.

Monesti tekee mieli paeta vuorille. Olisi niin mahtavaa olla jossain sivistyksestä kaukana, kellari täynnä muonaa seuraaviksi vuosiksi. En tarvitsisi kuin toimivan nettiyhteyden ja olisin paratiisissa. Luonnosta, metsästä, vesistöstä ja näköalasta plussaa. Siinäpä sitä haavetta erakolle, jos vaikka vanhana. Saatan kyllä kuolla sitä ennen. Jurottajat antisosiaaliset ihmiset eivät tunnetusti elä vanhaksi, kun taas sosiaaliset kyläläiset elävät satavuotiaaksi, vaikka polttaisivat ja ryyppäisivät koko ikänsä. Ja onhan meillä tuo syöpärasitekin, eturauhassyövän esiintyminen vain aikaistuu.

Ironista kyllä, kuolema on ainoa asia joka ei enää liioin ahdista. Olen tottunut asiaan päivittäisen treenin myötä. Ennen muinoin kuolema oli läsnä kaikkialla, nykyään se unohtuu. Paitsi jos lukee kirjallisuutta ja harjoittaa memento moria, kuten meikäläinen. Kuolema kohtaa sinua ja minua ennemmin tai myöhemmin. Toivottavasti myöhemmin. Paras siis tottua ajatukseen ja keskittyä nykyhetkeen.

Möykky ei silti ota hellittääkseen. Paras todeta, että sunnuntai on farssi tällä kertaa. Huomenna uusi yritys.