Havahdun hereille syvästä unesta. Kello ei ole vielä edes yhdeksää, minulle aivan liian aikaista. Veera tunkee naamani eteen puhelinta. En varmana vastaa, kun en saa unenpöppörössä painuksissa olevaa ääntäni kuuluviin, saati aivoja heräämään. Typerät ihmiset soittavat kuurolle ihmiselle ja tietenkin numero on sellainen, johon ei voi soittaa takaisin. Pitäkööt tunkkinsa.

Tällä viikolla vain 12 tuntia ylitöitä, kun viime perjantaina viikon ylityötunnit olivat 22h. Tähän neuvonantajani totesikin osuvasti: ”Voi vittu Rolle!”. Niinpä. Minkäs sitä työriippuvuudelleen mahtaa, onhan tästä puhuttu.

Työni keskeytyvät, kun Lotta soittaa. Hän on lähdössä mummin kanssa reissuun vartin päästä. Joko se kello on noin paljon… Laitan toimiston ovet säppiin ja riennän kotiin. Lotta toivoo, että saatan hänet asemalle. Asemalta löytyy äitini ja halaan molempia. Mukavaa reissua, pitäkää hauskaa. Vähän haikea olo, vaikka tiedän että pari yötä se vain on. Varmasti virkistävää vaihtelua Lotalle, hän ei muista milloin viimeksi kävi reissussa.

Viikko on täynnä hyviä asioita. Kaaottisuutta olisi voinut olla vähemmän, mutta tavoitteisiin päästiin. On servereitä, on koodia, on palavereita, on myyntiä. Toimistolla ramppaa työnhakijoita, osaa jännittää enemmän ja osaa vähemmän. Perjantai-ilta menee vielä tarjouksen kirjoittelussa. Aikaa ei meinaa jäädä markkinoinnille, mutta uusi referenssikin saadaan ulos.

Aika usein ahdistaa, mutta joskus ahdistus estää tekemästä typeriä asioita. On sillä hyväkin funktio. Liiallisissa määrin se on tietysti raskasta. Ahdistusta värittää jatkuva apaattisuus, mutta keskiviikosta eteenpäin on ollut parempi fiilis.

Manu on pikkumiesflunssassa. Voi raukkaa.

En päässyt taaskaan neljän kerran treenitavoitteeseeni. Mutta en pingota, pari lenkkiä viikkoon näillä aikatauluilla on ihan OK. Olen hengissä ja niin sinäkin olet. Se riittää.

Kaikesta huolimatta on mukavaa kun on viikonloppu.