Nukun pitkään. Vaikka on kuuma, uni ei estä nukkumista, kun jonkinlainen läpiveto saa aikaan mukavan, viilentävän tuulenvireen.

Päivä valuu jotenkin läpi sormien. Kirjoitan kolme firman blogitekstiä valmiiksi, syön ja valmistaudun lenkille lähtemiseen. Lenkki venyy iltakahdeksaan, koska pitää odotella älykellon latautumista.

Juoksen lapsuuden seudulleni, Asmalammelle. Pikkupojat uivat ja iloinen nauru kantautuu laiturin päästä. Mieleeni tulvivat muistot lapsuudesta. Olin joskus tuollainen poika.

Juoksen rannan polkua pitkin lammen toiselle puolelle ja pysähdyn. Olisipa taas kesä 1996. Kuuma kesäpäivä, pullorahat taskussa, asvaltti polttelee jalkapohjia, läheiseltä kioskilta mehujäätelöä ja Jaffaa lasipullosta. Nyt ei kioskia enää ole, kun vandaali poltti sen. Juoksen lammen ohi, mäen päälle. Polut vievät lapsuuden kotini eteen. Kuusiaita on kasvanut niin korkeaksi, että en enää näe taloa. Kun olin pieni, nuo puut olivat niin pieniä, että niiden yli pystyi hyppimään. Isä aina huusi, kun talvella hypimme puiden yli. Hän pelkäsi, etteivät ne ikinä kasva isoiksi, jos telomme niitä. Epätasaisuus näkyy puissa nykyäänkin.

Käännyn kannoillani ja juoksen takaisin mäen päälle. Metsä on kasvanut isoksi ja polkua ympäröivän kasvuston yli ei näe. Etsin kiveä, jolta näkee kauas Vaajakoskelle viettävälle tielle asti, mutta polku on kadonnut. Vietin tuolla kivellä paljon aikaa lapsena. Kiven vieressä on varmasti vieläkin korkea vanha mänty, joka paloi ilmiliekeissä 90-luvun lopulla, kun sytytimme vahingossa metsäpalon. Nokinen muisto säilyi puun rungossa vuosikausia.

Palan halusta soittaa isälle ja muistella menneitä, mutta sitten muistan, että isääkään ei enää ole. Minut valtaa surumielisyys. Niin monta asiaa on kadonnut. Jäljellä ovat enää nämä muistot. Jatkan juoksemista ja kolmetoista kilometriä tulee täyteen. Muistan, kuinka ensimmäistä kertaa juoksin Hankasalmen asemalta Pesälään, isäni lapsuudenkotiin, jossa hän asui eron jälkeen kun joutui luopumaan omakotitalosta. Muistan, kuinka juoksin ja keskityn juoksemiseen ja äänikirjaan, enkä tajunnut katsoa puhelinta. Olin melkein perillä, kun isäni ajoi vastaan valkoisella Toyotallaan. Hänen ilmeestään paistoi huoli, luulin että minulle oli sattunut jotain kesken lenkin. Matkaa oli kertynyt noin kolmetoista kilometriä.

Havahdun kotiovella ajatuksistani. Hyvä viidentoista kilometrin polkulenkki. Hiki virtaa ja olen kotona vasta kymmenen pintaan.

Tuntuu, että päivä vain hävisi jonnekin. Olo on silti hyvä. Elämää, ei sen enempää eikä vähempää.