Herään 6:30. Vai heräänkö? Kävelen olohuoneeseen ja istahdan sohvalle. Silmäni tuijottavat televisioruutua. En ole sittenkään vielä ihan täysin tässä maailmassa. Vaimo kävelee pitkin käytävää ja pysähtyy viittomaan, ”Oletko kunnossa?”. ”En ole vain vielä herännyt”, viiton takaisin.

Aamupala, Crocsit jalkaan, käppäily toimistolle. Lenkkiin ei jää aikaa, enkä aio muutenkaan mennä hikoilemaan tuonne tuliseen pätsiin. Ehkä viikonloppuna metsälenkki. 7:55, kahvia kuppiin, neukkariin, puhelu Juhalle. Aivot eivät meinaa käynnistyä. Pikkuhiljaa, kuin yskivä moottori. 9:30, palaveri ohi. Tehokasta.

Aspatiketit. Kymmeneltä handoff. Yhdentoista maissa toinen projektipalaveri tiimin kesken, josta suoraa eväslounaalle. En ole vieläkään ehtinyt purkaa sähköpostikuormaa. Hetki hommia, yhdeltä asiakaspalaveri. Haaveena on kirjoittaa tänään firman bloggaus, mutta sen voi nyt unohtaa. Ei jää aikaa. Markkinointi on nyt jäissä. Ehkä ensi viikolla uusi yritys.

15:30. Palaveri ohi. Vaimo laittaa viestiä, että ovat alaovella. Menen ovelle viittomaan, että minulla menee vielä tunti. Pettyneitä ilmeitä. Perheeni lähtee kirjaston viileyteen odottelemaan.

16:10. Henkilökunta lähtee viikonlopunviettoon. Kiitän hyvästä viikosta. Vastailen sähköposteihin, ”Pitää palata tähän ensi viikolla”. Aspatikettien määrä enää 0. InboxZero. Soitan palvelinasiasta ja speksaan loppuja asioita maanantaille. Laitan vielä yhden vähän kattavamman sähköpostin, pistän samalla vaimolle viestiä, että tulkaa tänne, täällä ei ole ketään. Vaimo ja lapset tulevat ja odottelevat ilmastoidussa toimistossa samalla kun viimeistelen viikon viimeistä työaiheista sähköpostiviestiä.

16:55. Ikkunat kiinni, kahvikoneen tsekkaus, hälyt päälle, ovet takalukkoon. Jäiköhän ilmastointi päälle, mietin. Toivottavasti ei. Ei, ei se varmasti jäänyt. Lähdemme jäätelölle. Lapset ovat innoissaan ja puhuvat minulle, mutta en kuule mitään. Pääni on unohtunut komentoriville. Maanantai stressaa nyt jotenkin etukäteen. Hyvin se menee, mutta käyn kierroksilla. Mutustan jäätelöä ja selitän sekavia. Suklaajäätelö valuu vohvelin ohi sormille.

17:45. Karkkikauppa. Lapset puhuvat. Päässä humisee. 18:05. Ruokakauppa. Jotain viileää juotavaa mukaan. Lämpötila kohoaa ulkona yli kolmenkymmenen. Auringossa ei pysty enää olemaan. Äitini odottaa alaovella siskontyttären kanssa.

19:00. Ränttään äidille, edelleen työasioista. 20:48. Mihin aika meni? Tässä istun kirjoittamassa. Musiikki soi, hyvä sellainen. Tytär ja serkkunsa pelaavat pleikkarilla olohuoneessa. Poika pelaa puhelimella pötköttäen sängyllä selällään edessäni.

Saavutan ajatuksissani nykyhetken. Robyn laulaa This will be my monument, this will be my beacon when I’m gone.

Nyt.

Nyt on aika rauhoittua.