Elämä on kertomisen arvoista

Kirjoittanut . Liittyy aiheisiin , , , , , , .

Arkistomatskua

Otathan huomioon, että tämä on yli 14 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 19-vuotias.

Tänään töistä kotiin tullessani viereeni istui se sama iäkkäämmän näköinen mies jonka olin nähnyt aikasemminkin. Aina takapenkille samaan aikaan päivästä. Nyt hänellä ei vain ollut lehteä mukana. Miehellä oli kaulassa sellainen tuki, kaulatuki – tiedättehän – ja kädessä diabeetikon kullanvärinen rannekoru. Katsoin miehen suuntaan ja näin suun käyvän. Samalla tajusin että hän puhui minulle. Otin tulpat pois korvista ja kysyin kohteliaasti ”anteeksi mitä?”. Tutkin silmiä ja kasvoja, mutta mies ei näyttänyt olevan humalassa. Yleensä vain kaupungin juopot rupeavat juttelemaan. Ainakin viime aikoina se on ollut yleistä.

Mies oli ilmeisesti sanonut jotain muuta silloin kun kuuntelin musiikkia enkä kuullut puheesta mitään, sillä minulla oli hyvin vahva epäilys että hän ei kiteyttänyt samoja asioita lauseeseen ”alkavatkos koulut maanantaina?”. Vastasin mieli onnea täynnä ”eei, minulla alkoi loma”. ”Oletkos sinä töissä?”, ”No olenhan minä, Yliopiston Tietojenkäsittelytieteiden Laitoksella..”. Samalla kun sanoin tämän, virtuaalimiehet rakensivat Rolle-patsasta Rollemaassa oman pääni sisällä. Ulkokuori näytti normaalilta, mutta en vieläkään voi olla olematta tarpeeksi ylpeä työpaikastani (kyllä sivaripaikkaa saa sanoa työpaikaksi), olenhan sentään Yliopistossa. ”No %&¤@le, noin nuorena. Ihmiset menestyy… minäkin nuorena poikana[…]”

Kuuntelin kärsivällisesti. Puolet matkasta oli kulunut ja mies oli kertonut paljon nuoruudestaan, kansakoulusta, pojistaan, ensimmäisestä huoneen kokoisesta tietokoneesta jonka hän oli nähnyt… itseasiassa en edes ollut kyllästynyt. Vähän ajan päästä yliopistopaikkani tuli taas puheeksi ja epäröiden paljastin olevani sivarissa. Odotin heti räikeää reaktiota vanhalta suomalaiselta mieheltä, mutta yllätyksekseni hän tokaisikin ”Aijaa, armeijaan et mennyt? No joillekin tuo on parempi ratkaisu” tai muuta vastaavaa. Juuri kun olin jäämässä pois, mies kertoi kaulastaan. Ilmeisesti oli ollut lähellä halvaantuminen tai kuolema. En ehtinyt kuulla mitä oli tapahtunut, koska oli aika hypätä bussista ulos.

Ulkomailla väitetään – tai väitettiin – että suomalaiset ovat hiljaisia ja ujoja. Minusta ei pidä paikkaansa. Riippuu niin paljon luonteesta ja ihmisestä, kokonaisen maan kansaa ei voi leimata tietynlaiseksi. Tai no, ovathan italiaanotkin puheliaita ja niin edespäin, mutta siellä se taitaa olla enemmänkin sidottu kulttuuriin. En minä tiedä. Älä minulta kysy. Kuitenkin, suomalaisetkin (jopa miehet) puhuvat (ja pussaavat) , jos sille päälle sattuvat tai siihen tilanteeseen joutuvat. Itse olen tuolla ulkona bussissa yleensä hiljaa, mietin asioita ja kuuntelen musiikkia. En koskaan puhu tuntemattomille, paitsi jos heiltä putoaa lompakko. Olen kiltti pieni pasifisti.

Tällä tarinalla ei ollut mitään opetusta. Jäi vain mieleen kyseinen tapaus. Bussin henkilö oli varmasti mielissään kun joku jaksoi kuunnella. Ei sitä tiedä kuinka yksinäinen mies oli. Joskus pienetkin asiat vaikuttavat ihmisen elämään positiivisesti.

Kuva Roni Laukkarisesta

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 32-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Twitter, leffat ja erikoisoluet lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää

Reaktiot

Vaadittu kenttä

 

1 kommentti

  1. Jaatinen

    Nimenomaan, outo yleistys tuo suomalaisten hiljaisuus.

    Meikälle kävi samantyyppinen juttu bussissa erään vanhan rouvan kanssa, ja erityisen mielenkiintoisen asiasta tekee se, että olin juuri tulossa Helsingistä joka oli puolitoistakuukautisen Euroopanreissuni viimeinen etappi. Koko matkan aikana ei missään maassa kukaan ruvennut niin spontaanisti ja antaumuksella juttelemaan kun täällä. :) Itse siellä sai mennä juttelemaan jos halusi apua, infoa tai seuraa…

    Eikä ne italiaanot puheliaita olleet. :)