Kuurosokean vaimon tukena sisäkorvaistuteleikkauksessa Kuopiossa 2.7.2014

Niin se vain tapahtui. Alkukeväästä jo vähän ennakkoon puljailin leikkauksen ja vaimon leikkauspäätöksen herättämiä ajatuksia omassa kirjoituksessaan. Aika kului yllättävän nopeasti, joskin vaimolle varmasti päinvastoin – matelevan hitaasti. Minä koitin tsempata vieressä joka ikinen päivä, että kyllä se päivä vielä koittaa.

Viimeiset viikot olivat yhtä painajaista vaimon ahdistusten ja mielialavaihteluiden vuoksi, mutta onhan kyseessä lähes elämää suurempi asia, verrattavissa aivan hyvin oman lapsen syntymään, naimisiinmenoon tai muuhun vastaavaan, joten ymmärrän täysin. Lisästressiä toi varmasti se, että kipeeksi ei saanut tulla, ettei leikkaus peruuntuisi. Tarkoitti käytännössä sitä että viimeisillä viikoilla ei haluttu vieraita kotiimme tai lähteä ylipäätään minnekään. Lotankin täytyi välttää naapurin lasten kanssa leikkimistä.

Isäni haki viisivuotiaan tyttäremme Lotan hoitoonsa tiistaiaamuna ja pian sen jälkeen taksi pärähti pihaan. Kuin mitkäkin porvarit konsanaan huristelimme taksilla Jyväskylästä Kuopioon saakka. Matkalla pysähdyimme vain kerran ostamaan evästä. Kelakorvatun taksimatkan omavastuu ei onneksi ollut kummoinen.

KYS:n ilmoittautumisella potilashotelli pitkin näköjään maksaa heti. No, satanen parilta yöltä ei kirpaissut niin paljoa. Potilashotellin varsinaisessa löytämisessä oli hieman ongelmia, mutta löysimme lopulta perille. Mukava perushotellihuone ovikortteineen päivineen, ei valittamista. Pieni keittiö ja suihku löytyi, sekä Manulle pinnasänky, kuten olimme toivoneet.

Lähdimme Kuopioon siis jo päivää aiemmin, koska emme halunneet herätä aamuyöllä. Sairaalassa piti olla nimittäin hieman kuuden jälkeen aamusta. Sairaalaosasto K4, eli aistielinsairauksien osasto oli autio, missään ei näkynyt ketään. Olimme minuutilleen paikalla ja ilmoittautumishuone oli pimeä. Huhuilimme hetken ja odottelimme käytävällä kun vastaan tuli sairaalan työntekijä. Kysyin työntekijältä missä ilmoittaudutaan niin hän totesi että odotas hetki kun saan valot päälle. Eipä se niin nöpönuukaa ole, hyvä että päästiin kuitenkin sairaalan kirjoille.

Ei aikaakaan kun Veera oli jo sairaalakuteet päällä sängyllä makaamassa ja minä Manun kanssa ihmettelin vieressä. Tässä vaiheessa kuvasin Veeran kuulumiset Youtubeen. Sähläsin joidekin efektien kanssa ja kyseessä oleva appsi osoittautui susiksi, vieläpä vesileiman lykkäsi päälle (huomasin vasta jälkikäteen). Enpä käytä toiste, mutta videon ainakin sain nettiin. Siinä töhöttäessä ei ollut aikaa tarkistella mitään. Videon voit katsoa alta.

Niin joo, toki et viittomakieltä varmaankaan osaa. Oma vapaa käännös:

Moi! Olen nyt täällä K4-leikkausosastolla, sairaalavaatteet päällä, jännittää. Kohta laitetaan esilääkitys, ilmeisesti kanyyli. Unohdin mitä piti sanoa, nähdään leikkauksen jälkeen!

Ei tullut kanyylia, vaan Veera sai Dormicum-nimistä rauhoittavaa lääkeainetta. Lääkettä käytetään lähinnä ennen leikkausta, sekä vaikeiden uniongelmien hoitoon lyhytaikaisesti. Lääke vaikuttaa nopeasti ja huomasin jo kymmenisen minuutin päästä Veeran puheen alkavan sammaltaa. Viittominenkin alkoi näyttää huteralta.

Pian jo lähdettiinkin saattamaan Veeraa toimenpidehuoneeseen. Hoitajat työnsivät sänkyä ja kävelin Manun kanssa vierellä. Mentiin hissillä eri kerrokseen ja pian tultiin ovelle, jolla hoitaja sanoi että minun pitää jäädä siinä, koska lasta ei saa tuoda leikkauspuolelle. Annoin Veeralle halin ja viitoin rakastan sinua ja huiskutettiin Manun kanssa heipat. Veera ei muista tästä episodista mitään, mutta Dormicum-lääke pyyhkiikin kuulemma aika tehokkaasti muistin vaikutuksen alaisuuden aikana.

Yhtäkkiä oltiin menossa leikkaussaliin. Vaikka olin rauhoittavien vaikutuksen alaisena, niin muistan jotain pientä salin toiminnasta. Sali oli vihreä, jos oikein muistan. Minulle laitettiin antureita sinne sun tänne rintakehään ja ilmeisesti muuallekin. Tämän jälkeen muistin enää vain sen suun eteen laitettavan hengitysmaskin ja laskin hengittäneeni kolmesti, jonka jälkeen pimeni kaikki. Aivan kuin kroppa laitettiin katkaisijasta OFF-tilaan.

— von Hattunen – Sisäkorvaistute osa 7: leikkaus – Ote Veeran blogista. Veera on kirjoittanut vaihe vaiheilta leikkauksen kuulumisia (ennen ja jälkeen) omaan blogiinsa, kannattaa käydä lukemassa.

Tästä alkoikin sitten minun ja Manun ajan tappaminen. Kyselin hoitajilta milloin pääsen näkemään Veeraa, mutta kukaan ei osannut sanoa mitään. Antoivat vaan numeron ja pyysivät kokeilemaan tiedustelua siinä kahden maissa. Leikkaus alkoi ilmeisesti kahdeksan kieppeillä. Lähdin Manun kanssa sairaalan tyylikkääseen kahvilaan syömään välipalaa. Ostin kylmän lasipullollisen jaffaa ja Manulle hedelmäpilttiä. Syömisen jälkeen lähdimme hotellille ottamaan päiväunet, olimmehan heränneet jo viideltä. Nukuttiin hyvät parin tunnin unet, sen jälkeen alkoikin puhelinrumba kun soittelin isäni ja äitini, sekä mummoni kanssa.

Kun olin päässyt puhelimesta irti, lähdettiin kävelemään keskustaan päin. Mitään suunnitelmaa minulla ei ollut, muuta kuin hakea kaupasta kuuluisaa kuopiolaista pienpanimo-olutta. Olutta myy vain pari kauppaa Kuopiossa, enkä ollut koskaan aiemmin elämässäni käynyt tuossa kaupungissa. Päätin silti kokeilla onneani. Sää oli mainio, vaikkei mikään älyttömän lämmin ollut ja mitä nyt välillä vähän ripsi vettä.

Kävelimme n. 3 kilometriä S-Market Ykkösrastille, jossa ei kuitenkaan etsimääni olutta ollut. Kaupasta tarttui mukaan evästä ja siellä oli myös McDonalds, joten menimme sinne Manun kanssa syömään. Itse otin aterian ja Manu söi luonnollisesti omaa ruokaansa. Etsimäni oluet löysin kyllä toisesta kaupasta ja osasta löytyy arviot olutblogistani.

Soittelin kesken käppäilyn sairaalalle kolmen maissa, josta sanottiin että ei vielä ole tullut tietoa leikkauksesta. Veikkasivat Veeran päässeen jo heräämöön, mutta kukaan ei osannut sanoa varmasti. Pyysivät soittamaan uudestaan tunnin parin päästä, mutta epäilivät heräämisen ajoittuvan jopa iltaviiteen tai -kuuteen.

Koko päivän oli hirveän epätietoinen ja ärsyttävä olo, ikävääkin ilmassa. Vaikka leikkauksessa on yhtä suuret ellei suuremmat todennäköisyydet kuin synnytyksessä, silti pieni huoli kaiveli takaraivossa.

Kävelin kaikessa rauhassa pitkin Kuopiota ja sairaalan mäessä olin vasta neljän jälkeen. Manukin alkoi kyllästyä vaunuiluun, joten kipitin hotellille päin.

Samaan aikaan Veera pistikin yllättäen viestiä Sokea Toukka -kuurosokeiden Telegram-ryhmään, jonka avulla kuurosokeat pitävät toisilleen yhteyttä päivittäin:

Hetken luettuaan muiden ihmettelyjä Veera pisti vähän ensimmäisiä kuulumisia:

Ja heti perään selfien:

Hotellilla siistiytyminen ja pikapikaa sairalaalalle päin. Paloin halusta kuulla kuulumiset. Veera oli osastolla kääre tukevasti pään ympärillä. Kovin voipunut tuntui olevan, eikä oikein jaksanut pidempiä jutella. Selittäessäni päivästäni pojan kanssa Veera selkeästi joutui pinnistelemään, jotta jaksoi keskittyä. Lopetin höpöttämisen ja käskin levätä.

Veera kertoi nopeasti oloistaan ja kyseli kovasti tiedänkö miten leikkaus meni. Minua hieman ihmetytti, ettei kukaan ollut sanonut hänelle siitä sanaakaan, mutta muistin kun aiemmin selittivät että varautuivat siihen että mies tulkkaa. Eivät olleet kuitenkaan odottaneet että otamme pienen lapsen mukaan, joten en päässyt mukaan toimenpidetilanteeseen. Silti, olisivat nyt edes jotain kertoneet. Hoitaja vihdoin tuli kuitenkin kertomaan että leikkauslokia ei ole edes vielä kirjoitettu ja kaikki selviää huomenna.

Käskin Veeran ottaa tirsat ja hän ei halunnut olla yksin, joten leikin Manun kanssa tunnin ajan ja katselimme kun Veera nukkui. Herätin hänet kun Manun iltapala-aika koitti ja meidän oli aika lähteä hotellille. Hyvät yöt toivotettuamme lähdin Manun kanssa takaisin päin. En ollut ottanut rattaita mukaan, koska hotelli on ihan sairaalan vieressä. Kävin K-Kaupan kautta ja ostin kolaa matkaan. Manu näytti väsymyksen merkkejä. Kantaessani Manua olkapäätäni vasten huomasin hänen pian nukkuvan siinä ennen kuin ehdimme edes hotellille sisälle. Raasu.

Seuraavana aamuna aloitimme aamutoimet hyvissä ajoin jo puoli seitsemän maissa. Väsymys painoi, mutta en antanut sen häiritä. Käytävällä tapasin erään kuurosokean kaverin, joka oli menossa leikkaukseen hassusti seuraavana päivänä Veeran operaatiosta. Juttelimme pienen tovin. Siinä hötäkässä unohdin toivottaa onnea leikkaukseen, mutta hyvin se oli kuulemma mennyt myös.

Olimme jo ennen kahdeksaa sairaalalla Veeran tukena. Lääkäriä odoteltiin hyvän tovin ja siinä samalla Veera ehti syödä aamupalaa. Lääkäri tuli siinä jossain puolen päivän jälkeen muistaakseni ja kertoi leikkauksen sujuneen ”paremmin kuin hyvin, siitä kertoo toipuminenkin”. Oli silminnähden erittäin tyytyväinen koko operaatioon ja työnsä jälkeen. Mitään ongelmia tai hankaluuksia ei ollut missään vaiheessa, eikä mistään ollut mitään moitittavaa. Kaikki näytti hyvältä ja olin huojentunut.

Tämän jälkeen oli vuorossa kartiokeilakuvaus, mutta tarkkaa aikaa ei taaskaan osattu sanoa. Minä olin jo tässä vaiheessa tyhjentänyt hotellihuoneemme, mutta unohdin sinne tietysti rattaiden adapterin. Jätin Manun Veeran syliin ja kävin juoksemassa hotellilla. Eikös juuri sillä välin tullut hoitajat hakemaan Veeraa röntgeniin ja Veera pisti hätäistä viestiä juuri kun olin hotellilla. En minä sieltä ehtinyt juosta ajoissa, onneksi hoitajat olivat jääneet katsomaan Manua, joka oli vain noin viitisen minuuttia ilman vanhempiaan. Ärsyttävä ajoitus, mutta onneksi en ollut kaukana.

Jäimme taas odottamaan, sillä lääkäri oli leikkaussalissa ja pääsisis vasta sen jälkeen tarkistamaan kuvauksen tulokset. Pää näytti kuvien perusteella hyvältä, joten pääsimme iltapäivästä lähtemään taksilla kotia kohti.

Kaikin puolin onnistunut leikkaus ja reissu. Tulipahan käytyä Kuopiossa. Lääkäri toivoi että olisin ainakin viikon Veeran toipumisajasta kotona auttelemassa, koska Veera ei saa rasittaa itseään turhaan, eikä nostaa maitopurkkia painavampaa mielellään missään vaiheessa. Olin varautunut tähän ja saanut irtauduttua hieman työkuvioistakin, joten homma passasi minulle.

Tällä viikolla selvittelimme asiaa ja paras ratkaisu oli että jäisin vielä toiseksikin viikoksi kotiin. Teen kotoa töitä, joten ei ole ongelma. Nostelun riskeinä muunmuassa tikkien repeytyminen ja paineen kehittyminen kallossa, esim. verenpaine ei saisi nousta ollenkaan. En halua missään nimessä riskeerata Veeran hyvinvointia, joten auttelen mielelläni kotona.

Tämän viikon olen ollut käytännössä täysipäiväsenä koti-isänä, hoitanut lapsia, siivonnut, jopa hieman pyykännyt ja tehnyt helppoja kotiruokia. Veeraa on vähän kyllästyttänyt vaan istua aloillaan, koska hän on yleensä meillä se joka tykkää touhuta. Sopivaa vaihtelua, joskin itselläni jo valmiiksi vähäiset yöunet jää vielä vähemmälle kun saatan koodailla kolmeen asti ja herätä kuitenkin joka aamu seitsemältä hoitamaan lapsia.

Ensimmäiset päivät minun piti olla Veeran tukena saattamassa joka paikkaan, koska tasapainoelin heitti häränpyllyä. Huimausta Veeralla kesti muutaman päivän ajan, kunnes alkoi helpottamaan. Tällä viikolla olemme käyneet puistossakin ilman minkäänlaisia ongelmia. Pahimmat olivat ehdottomasti ensimmäiset kolme päivää, jolloin Veeralla oli jonkin verran kipujakin. Muuten ollut aika ”kivuton” prosessi kaiken kaikkiaan. Olen tyytyväinen.

Torstaina Veeralta poistetaan vihdoin tikit ja viikon päästä maanantaina olen taas ”vapaata riistaa”, eli täydessä työn touhussa toimistolla.

Seuraavaksi haluat varmaan tietää miten Veera nyt sitten kuulee. Tällä hetkellä Veera on ns. ”kivikuuro”, eli ei kuule yhtään mitään. Sittemmin hän on alkanut kuulla ”jotain”, eli kovat kolahdukset tai pamahdukset. Kuurona olemista on nyt 5-6 viikkoa ennen aktivointia. Aktivointiaikaa ei vielä saatu, koska kuulokeskus meni sopivasti kesälomalle. Siellä on tosin aika saatettu päättää jo, mutta sitä ei ehditty meille kertoa.

Ensimmäistä aktivointia odotan innolla ja jos saan luvan niin otan tapahtuman myös videolle. Jännittää jo valmiiksi. Kiinnostaa miten Veera reagoi uuteen äänimaailmaan ja mitä kaikkea Veera kuulee. Ennusteet ja odotukset lupaavat valmiiksi jo melkein kuuta taivaalta, mm. korkeista äänistä linnun laulun.

Vielä ei ole tietoa siitä kuinka paljon esimerkiksi omaa kuuloa jäi vai tuhoutuiko se täysin prosessissa, mutta Veeran joidenkin äänten kuuleminen vihjaa siitä että jäännöskuuloa on vielä jäljellä.

Aktivoinnin jälkeen on useampi käynti kun laitetta kalibroidaan ja taajuuksia säädetään aina vain sopivammaksi. Lisäksi aivot tottuvat ääniin vähitellen ja on yksilöllistä kuinka pitkään ”kuulemisessa” menee.

On muuten hassua, että jotenkin kuulevana ajattelee siten että korvilla kuulee, vaikka loppupeleissä aivot ovat iso osa kuuloa. Tämän leikkauksen myötä ääniaallot menevät suoraan kuulohermoon ja ohittavat näin ollen puutteellisen sisäkorvan.

Sisäkorvaistute muuttaa arkipäiväiset äänet koodatuiksi sähköisiksi impulsseiksi. Nämä impulssit ärsyttävät kuulohermoa, ja aivot tulkitsevat ne ääniksi. Aivot vastaanottavat äänet erittäin nopeasti, joten SI:n käyttäjä kuulee äänet heti niiden synnyttyä.

Jos sisäkorvaistutteen tekniikka kiinnostaa, kannattaa lukea Kuuloliiton sivu aiheesta.

2.7. oli muuten kuudes hääpäivämme, jota emme ehtineet edes juhlia. Pitänee ensi viikolla käydä syömässä jossain yhdessä kun kerran tyttäremmekin lähti viikoksi mummonsa kanssa Lappiin.

Jäämme innolla odottamaan mitä Veeran uusi kuulo tuo tullessaan.

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 35-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää