Ajatuksia päiväkodista, vanhemmuudesta, kurinpidosta ja lastensuojelusta

Kirjoittanut . Liittyy aiheisiin , , , , , , , , , , .

Yle jakaa Kioskin ja Perjantain myötä siistejä kantaaottavia videoita. Tällä kertaa jaossa on ollut viime perjantaista video aiheesta ”Tunnustuksia päiväkodista”, jossa työnsä epäkohtia avaava päiväkodin hoitaja kertoo kuinka lapsista tulee itsekeskeisiä narsisteja, jos ne kasvattaa väärin. Pitää varmasti paikkaansa, mutta samalla pistää miettimään asiaa (toivottavasti järkevän) perheenisän näkökulmasta.

Video on katseltavissa Facebookissa, mutta jos et satu sellaista suosimaan, pistä pyörimään yllä.

Tuntemieni ihmisten joukossa on kuvailun mukaisia vanhempia. Tiedän myös lapsia, jotka ovat varsinaisia kauhukakaroita, eivätkä omaa minkään sortin moraalikompassia muiden omaisuutta tuhotessaan ja kiroillessaan menemään. Vanhemmuus on tärkeä osa lapsuutta.

Itseäni kasvatuspsykologia kiinnosti aikoinaan paljonkin, sillä ihmisen mieli on mielenkiintoinen etenkin kehittyessään. En suoraan sanottuna voi ymmärtää vanhempia, jotka antavat lapsensa nukkua lähes kouluikään asti omassa sängyssään tai sallivat kaiken mahdollisen. Ei meidänkään piltit mitään enkeleitä aina ole, mutta enimmäkseen kiltisti, sillä vaikka rajoja välillä kokeillaan ja uhmataan – ne tiedetään.

Päiväkodin väki on ollut meille mukavaa, mutta tuntuu todella siltä, että henkilökuntaa on välillä liian vähän verrattuna lasten määrään. Ei lasten kanssa joka päivä aikaa viettävä vanhempikaan jaksa välttämättä kahtakaan lasta kotona, joten voin kuvitella miten kaksikymmentä erilaista persoonaa tulee toimeen parin hoitajan kanssa. Toisaalta, lapset ja päiväkodit ovat niin erilaisia, että tätä ei voi millään yleistää.

Meidän Manu on tyypillinen introvertti, kuten isänsä tuon ikäisenä. Juuri kolme vuotta täyttävä poika ei juuri muiden seurassa tykkää sosialisoitua, eikä usein päiväkodissa sano sanaakaan kellekään ja leikkii omissa oloissaan. Tämän jatkuttua pysyvästi, osa henkilökunnasta alkoi olla huolissaan pojan ”mutismista” ja ”ahdistuksesta”. Olin äimissäni kun tämä otettiin esille varhaiskasvatuspalaverissa ja poika pistettiin fysioterapeutille ja lastenpsykologille, vaikka yritin selittää, että kotona, mummolle ja sedälleen puhuu ihan normaalisti. ”Se ei riitä, että poika puhuu vain kotona”. Myös liikkumiseen puututtiin, kuulemma oikea jalka näyttää oudolta. Eipä kukaan mitään löytänyt, vaikka fysioterapeutinkin mielipidettä kysyttiin. Muut viranomaiset lähinnä ihmettelivät vouhotusta. On siis työhönsä kyllästyneitä, mutta myös ylireagoivia hoitajia.

Olen itse ihminen, joka viihtyy lasten kanssa ja jo nuorempana olin kesäleireillä vapaaehtoisena tai pikkupalkalla hoitamassa lapsia, joiden vanhemmat olivat kokouksissa. Kaikki sujui hienosti, koska en anna lasten tehdä mitä sattuu. Tai sitten kohdalle osui vain kiltimmät lapset. Voin kuitenkin kuvitella tilanteen, jossa vanhemmat olisivat ryssineet pohjatyön niin pahasti, että hengenpäästökin tuntuisi varmasti paremmalta kuin pikkupirujen piinattavana oleminen. Sitä nimittäin tietää myös koulukiusattuna miltä se tuntuu. Ja useimmiten kiusaajalasten vanhemmat olivatkin ”eihän meidän piltti mitään tee kärpäsellekään”.

Kuitenkin, vaikka lapsi olisi kuinka rasittava, lasten hoitaminen on työ ja ammatti. Monesti lastenhoitajat, joilla ei itsellään ole lapsia on hieman kapeampi käsitys lastenhoidosta. He ajattelevat, että suurin vastuu on vanhemmilla, vaikka lapsi viettääkin päiväkodissa puolet päivistään. Päiväkoti on ideaalitilanteessa ”toinen koti”, ”päiväajan koti”, kuten nimikin sanoo.

Päiväkotiammatissa pitäisi osata ajatella kehittävästi, sillä kaikki lapset eivät ole samanlaisia. Aikuinen pärjää lapselle – en ainakaan osaa kuvitella tilannetta, jossa kymmenen viisivuotiasta huligaanipoikaa pistää aikuisen hengiltä. Siltä lapsiangstisen aikuisen vuodatus monesti kuulostaa, ”kun ne lyö ja potkii”.

Näitä vanhempia toki on jotka antaa heti periksi mutta kannattaa myös muistaa se, että vanhempien kurinpito on tehty todella hankalaksi. Joka tuutista tulee eri mielipiteitä mikä on oikea tapa se lapsi kasvattaa ja pelotellaan elinikäisillä traumoilla jos edes kokeilee jotain muuta kasvatuskeinoa kun sitä mainostettua. Helposti vanhemmat menee hämilleen. Ja tottakai edellisten sukupolvien on helppo sanoa että kuri opittiin jo äidin maidosta kun sillon ei vitsaa säästelty. Nykyisin saa lastensuojelun peräänsä todella herkästi vaikka ei koskaan lastaan olisi fyysisesti kurittanut.

Facebook-kommentoija

Minusta on huvittavaa, että yhteiskunnassa puhutaan koko ajan siitä, että pientä lasta ei saa esimerkiksi huutonukuttaa tai kouluttaa omaan sänkyynsä, koska lapsi saa ”traumoja”. Fyysinen kurinpito on tietysti väärin, enkä sitä kannatakaan, mutta traumoilla pelottelu on laajentunut ihan normaaliin kasvatukseenkin. Sitten ihmetellään miksi nykyvanhemmat ovat pullamössöjä, koska eivät osaa kurinpitoa siinä pelossa, että lapsi ”traumatisoituu”.

Minä sain pienenä huudot ja tukkapöllyä jos vaikka satuin päästämään kirosanan. Huutaminen ja kieltäminen usein riitti. Omien lasten kasvatuksessa en ole lukenut yhtäkään nettiohjetta, vaan olen muistellut miten omat vanhempani tekivät ja olen soveltanut siitä.

Lastensuojelu on mafia Suomessa, eikä toimi, siitä minulla on vahvat mielipiteet. Meille riitti aikoinaan varmaan että olin masentunut ja varmaan erikoinen hevimiehen habitukseni, sekä vihaiset black metal t-paidat. Ja tietysti myös vaimoni tilanne, hänellä oli myös tuolloin hyvin vaikeaa. Se ei tuntunut kovin pahalta, mutta hieman hämmentävää kyttäystä välillä tuntui olevan. Siskoni elämän lastensuojelu on pilannut, hän ei näe lapsiaan enää koskaan, yhtä heistä kirjaimellisesti. Kun näitä tapauksia osuu lähelle, moni ei uskalla pyytää apua ainakaan sosiaalityöntekijöiltä lastensuojelumafian pelossa.

Koko päivähoito tai varhaiskasvatus ei kaikkialla Suomessa totisesti ole tällaista. Tämä puheenvuoro tekee surulliseksi. Tämä ihminen on väsynyt ja näköalaton, Tällä asenteella on vaikea rakentaa kasvatuskumppanuutta. Katse kääntyy pikemminkin työyhteisöön, johtamiseen ja työnohjauksen tarpeeseen.

Facebook-kommentoija

Itse vihasin päiväkotia pienenä, vaikka olin herkkä ja hiljainen poika. Jäin usein itkemään päiväkodin aidalle kun vanhemmat lähtivät pois, enkä viihtynyt muiden seurassa. Nykyään tällainenkin luonteenpiirre voi olla ilmeisesti hoitajalle liian ”rankkaa”. On se kumma kun töissäkään ei saa enää olla raskasta. No joo, äskeinen on aivan yhtä kärjistettyä kuin toinenkin ääripää.

Päiväkodin hoitajilta en vaadi mitään muuta kuin että hyväksyvät lapseni sellaisina kuin ovat. Toivon, että kasvatan heidät siten, että eivät käyttäydy tyhmästi. Kaikki lapsiamme hoitaneet ovat toisaalta kehuneet yllättävän helpoiksi tapauksiksi. Riittävä kuri, rajat, kotityöt ja tietenkin rakkaus on tärkeää. Hyvä kannanotto Yleltä.

Kuva Roni Laukkarisesta

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 28-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan digialan yrittäjä, verkkosivujen tekijä, myös sosiaalisen median asiantuntija ja koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Suurin osa päivästä kuluu hevimusiikin ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Twitter, leffat ja erikoisoluet lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää

Reaktiot

Vaadittu kenttä