Älköön äänekkäät puhuko huomisesta mitään kun tämäkin päivä on kesken.
Päivä kerrallaan -periaatteella on hyvä elää silloin kun tietää että tulevaisuus ei välttämättä tarjoa kovin suurta auvoa kokonaisuudessaan. Kun katsotaan pitkän tähtäimen läpi, niin menneisyys tarjosi syntymän ja tulevaisuus tarjoaa kuoleman, jos sen näin karusti haluaa ajatella. Joskus toivoisin, että olisin koira tai vauva, jolla ajantaju ei ole kehittynyt niin pitkälle että osaisi ajatella elämää kovin pitkälle eteenpäin. Itse haluan nykyisin suunnitella asiat noin viikon sisälle kerrallaan, mutta usein seuraavaa päivääkin ajatteleminen ahdistaa. Ajan miettiminen ahdistaa.
Jos totta puhutaan niin minua ahdistaa nykyään moni asia. Melkein jokainen pieni ponnistus, vastoinkäyminen ja voimia vaativa henkinen tai fyysinen tehtävä. Tuntuu että voimia ei ole yhtään mihinkään. Keskiviikkona on se terapia-aika, jota odotan kuin kuuta nousevaa. Kunpa voisin hetkeksi unohtaa kaiken muun ja keskittyä siihen tärkeimpään mitä minulla on; Perhe, rakkaus, elämä, katto pään päällä. Muuta en tarvitse.
Keskustelu
Ei vielä kommentteja
Kukaan ei ole vielä sanonut mitään. Aloita keskustelu Mastodonissa tai siellä, missä kirjoitus on jaettu.
Osallistu keskusteluun
Keskustelu käydään somessa. Julkiset kommentit Blueskysta, Threadsista ja Mastodonista tuodaan tämän artikkelin kylkeen automaattisesti. Voit vastata kirjoitukseen suoraan omalta Mastodon-tililtäsi tai miltä tahansa fediversumin palvelimelta:
Haku löytää kirjoituksen, ja voit vastata siihen kuten mihin tahansa julkaisuun.
@[email protected]
Kun kirjoitus jaetaan Mastodonissa, Blueskyssa tai Threadsissa, jakoon tulleet vastaukset ja lainaukset kopioituvat tänne viestiketjuineen. Keskustelu näkyy täällä yleensä vartin sisällä.