Itsestäni keräämäni data on minulle tärkeää. Olen aina ollut kiinnostunut siitä miten ihminen toimii ja on äärimmäisen mielenkiintoista kirjata ylös erilaisia tietopisteitä ja havaintoja aivojen toiminnasta. Koska muiden tutkiminen olisi creepyä, tallennan mieluummin kaiken mitä omasta tekemisestäni irtoaa.
On siis hämmentävää, että Oura-sormus sormessani on ollut aivan tavallinen sormus maanantaista lähtien. Sen virta on loppunut. Se kertoo ehkä myös oman virtani loppumisesta, väsymyksen tasosta tai tarkkaavaisuuden laskusta, että en edes tsekkaile missä mennään. Toisaalta teen hommia aikalailla kellon ympäri. Tällä hetkellä aivot ovat jatkuvasti töissä.
Viikolla 44 lomailen. Siihen asti kynttilä palaa molemmista päistä.
Tässä kirjoituksessa on 110 sanaa. Blogi on osa Fediversumia, voit tykätä ja kommentoida seuraamalla blogia Mastodonissa.
Fediversumi -reaktiot
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (22:12) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Päivä 13469
Lähden Helsinkiin asti huolia karkuun, mutta en pääse pakenemaan niitä. Onnibus ajaa ärsyttävästi Kulttuuritalon ohi Kampille asti, eikä välissä ole pysäkkiä. Otan vahingosta ilon irti ja menen Eat Pokeen syömään ison kulhollisen hyvää japanilaista ruokaa. Wakame, kanan rintapalat, wasabi-majoneesi, riisi, salaatti ja kasvikset ovat jotain kihelmöivän hyvää syötävää. Reilussa vartissa ruoka huiviin, röyh, sitten kävellen kohti Kulttuuritaloa.
Reitti Töölönlahden puiston läpi Linnunlauluntietä pitkin on uskomattoman kaunis. En ole ennen kävellyt tästä, puisen sillan poikki, mäkiä ylös. Osa tarkoitusperiäni olikin tuulettua kävelemällä. Vaikka sadetta on luvattu koko päiväksi ja sateenvarjokin on mukana, ei sadakaan ollenkaan. Sen sijaan Töölönlahtea koristaa upea auringonlasku pilvineen.
Kulttuuritalo on tupaten täynnä. Ihmisiä. Ahdistaa. Salissa soittaa lämppäri ja on niin pimeää, että en löydä istumapaikkaani. Menen baarin puolelle odottamaan, tilaamatta kuitenkaan mitään.
The Midnightin aloittaessa vähän yli kahdeksan minulla on jostain syystä vaikeuksia keskittyä keikkaan. Etsin silmilläni Tim McEwania, mutta häntä ei näy missään. Pikaisen googletuksen ja Reddit-ketjun perusteella näyttää siltä, että Timppa ei ole kiertueella mukana. Harmi. Sen sijaan bändi on aivan erilainen kuin 2019, jolloin näin The Midnightin viimeksi Tavastia Klubilla. Silloin Tim soitti sähkörumpuja, mukana oli kitaristi ja saksofonisti laulaja Tyler Lylen lisäksi. Nyt mukana on rumpali (jep, ihan oikeat rummut), lead kitaristi, saksofonisti-kosketinsoittaja ja toinen kitaristi. Lisäksi Tyler tietysti neppailee syntetisaattorivehkeitään välissä.
Täytyy sanoa, että nämä oikeat rummut eivät tuo oikeanlaista tunnelmaa. Tykkään The Midnightin ja synthwaven elektronisesta pehmeydestä. Karkeat rummut tekevät live-Midnightista halparokkibändin kuuloisen. Bändi tekee myös näköjään livenä nykyään ihmeellisiä, erilaisia versioita biiseistään. Ainoa biisi, josta todella nautin, ja joka tuo kylmät väreet, on Shadows. Yleisö laulaa hienosti mukana osan biiseistä, mutta esimerkiksi Glorian ”laulatus” lässähtää liian pitkään taukoon ennen viimeistä lauluosuutta ilman soittimia, jossa yleisö ei tajua tai uskalla enää laulaa mukana. Tavastialla yleisö lauloi niin kovaa, että se oli hienoa kuunneltavaa. Nyt rummut ja ylipäätään soittimet ovat niin kovalla, ettei yleisön laulua edes kuulu, kunnes se tyrehtyy kokonaan.
Kokonaisuutena keikka on hieman pettymys, 3/5, kun vuoden 2019 esikoiskeikkansa Suomessa oli heittämällä 5/5. No, tulipahan käytyä. En ehkä enää kolmatta kertaa lähde toiseen kaupunkiin katsomaan tätä bändiä, vaikka se kaikkien aikojen kuunnelluimpani onkin.
Apple Watch tarjoilee paluumatkalle noin neljän kilometrin kävelylenkkiä hotellille. Olen varannut hotellin Pikku Huopalahdesta, koska muualla hotellit maksavat parisataa euroa yöltä. VALOsta löytyi satasen huone. Kävelymatka hotellille on vähintäänkin mielenkiintoinen, sillä Keskuspuisto tuntuu jatkuvan jatkumistaan. Lopulta käännyn polulle, joka ei olekaan valaistu. En näe muuta kuin älykelloni reitin, jota seuraan kuuliaisesti. Noin kilometrin kävelen pimeydessä. Alkaa vähän jännittämään. Käännyn väärälle polulle ja lopulta en tiedä missä olen. Kävelen takaisin ja löydän oikean polun. Astun johonkin mutaan, jalan alla luistaa. Voihan se olla hevosen paskaakin, mistäs minä tiedän, kun en näe maata. Toivottavasti täällä ei ole lampia, johon upota, mietin. Pelottaa nyt vielä enemmän.
Joudun lopulta ottamaan puhelimen valon avuksi, kun polku kapenee vain. Valo ei hirveästi auta. Lopulta näen valoa ja asutusta. Olen vihdoin Pikku Huopalahdessa. Hämmentävää, miten melkein Helsinkiinkin voi eksyä, kun menee tarpeeksi syvälle metsään pimeällä. Jännän reitin Apple valitsit. Mutta olipahan seikkailu!
Yhteensä noin neljänkymmenen minuutin rivakan kävelemisen jälkeen olen hotellilla. Mukavan kodikas paikka. En tunnetusti nuku hyvin hotelleissa, joten katsotaan millaisilla unilla aamuun. Aamupalan voisi ainakin käydä koittamassa ja sitten rientää ajoissa junalle.
Ehkä tämä matka jatkuu, lauseen kaikissa merkityksissä. Tavalla tai toisella. Ainakin vielä yhden päivän. Toivottavasti vielä toisenkin.
Tyttäreni ei alkuviikosta tykännyt, kun juttelimme maailmantuskasta ja ahdistuksesta. Aloin puolisarkastisesti puhumaan nihilistisestä ja stoalaisesta filosofiastani, että onko sillä nyt väliä, koska kuolemme muutenkin, emmekä voi tietää mitä huomenna tapahtuu, jos vaikka maailma räjähtää. Lotta siihen: ”Et sinä voi sanoa noin, olet minun isäni ja sinun pitää sanoa, että kaikki menee hyvin ja kaikki järjestyy”. Viisaita sanoja tytöltä, mutta en minä osaa sössöttää jotain puolivillaista pumpulia… olen ehkä joskus vähän turhankin ajattelematon. Lapsille pitäisi kai joskus olla vähemmän rehellinen. Valehtelematta, mutta kuitenkin niin, ettei kerro ihan kaikkia faktoja suoraan töksäyttäen.
Jokainen päivä on siunaus, joten ei pitäisi miettiä liian pitkälle. Koska emme voi tietää tuleeko niitä lisää vai ei. Minulla on tämä hetki. Sen on nyt riitettävä. Kunpa pääkoppani vielä kuuntelisi. Huolet, menkää pois, jooko? Jos rahat loppuu, jos kaikki loppuu, ainakin olen elossa. Minä en lopu. En vielä. Jonain päivänä, mutta en vielä.
”Jonakin päivänä minä kuolen, mutta kaikkina muina päivinä minä elän.” -Jyrki Kasvi.
Memento mori.
