Sunnuntaikahvilla pohdin, miten pitkälle teknologian kehitys on mennyt elinaikanani. Joskus minä olin se nuori poika, joka vain haaveili tällaisesta.
Steven Spielberg sanoi muistaakseni aikoinaan, että kaikki mitä ihminen keksii, tulee tavalla tai toisella tapahtumaan. Kyllä olisivat aikalaiset ihmeissään sata vuotta sitten tästä kaikesta mitä nyt on. Jokaisen taskussa on koko maailman informaatio. Voin metsälenkillä ollessani sanoa ääneen, että lisää kappale suosikkeihini ja soita samanlaisia biisejä, sitten kuulokkeista alkaa soimaan lisää lempimusiikkiani – kaikki langattomasti.
Kotiin tullessani älyvalot menevät päälle ilta-asetukselle. Tekoäly kertoo päivän uusimmat trendit. Uutissovellus näyttää juuri niitä uutisia, joita haluan lukea, kuten Nvidian pärjäilyt, koska omistan NVDA:n osakkeita… Ja niin edelleen.
Kaikki kehitys ei kuitenkaan ole hyvästä. Jos samat rahat ja effortit olisi laitettu vaikka tautien tutkimuksiin ja lääketieteeseen, meillä ei ehkä olisi enää kansantauteja, kuten syöpää. Mutta ihminen on ahne, valtaa tavoitteleva torakka. Osa minusta inhoaa tätä lajia.
Tässä kirjoituksessa on 159 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (23:59) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Omituinen huimaaminen
Nukun levottomasti. Ahdistus ei päästä irti. Kaivan esiin muistiinpanoistani sivun, joka on otsikoitu: ”Rollen kullanarvoinen ohje ahdistuksen käsittelyyn”. Olen tämän jonnekin tänne kirjoittanut aikaisemminkin, mutta tässä vielä:
- Mikä oikeastaan ahdistaa tässä asiassa? Mikä siinä pelottaa? Toisin sanoin: Mikä on pahinta mitä voi tapahtua?
- Voinko vaikuttaa tähän? Olenko vaikuttanut tähän? Voinko muuttaa asiaa? Jos vastaus on kyllä, kirjoita ylös. Jos vastaus on ei, sano itsellesi että on aika päästää irti. Se on vaikeaa, mutta helpottaa ajan kanssa.
- Jos tämä olisi tapahtunut jollekin läheiselle ihmiselle, jota rakastan, mitä kertoisin hänelle? Miten hänen tulisi suhtautua asiaan?
Lähdemme lounaan jälkeen sairaalalle päin. Usherin oireyhtymää sairastavan puolisoni Veeran huimaus on pahentunut, eikä hän oikein tahdo pysyä pystyssä. Tuntuu kuin saattaisin humalaista taksiin. Perillä päivystyksessä kerromme tarinan ensihoitajalle, alkutarkistuksessa olevalle hoitajalle ja lopulta lääkärille.
Tarkistan Telegram chat-historiasta (jota on vuodesta 2013 eli 11 vuoden ajalta) ja huimausta on esiintynyt jaksoissa 2015, 2016, 2017, 2018, 2020 ja nyt 2024. Nämä keskustelut on helppo löytää, koska Veera käyttää oireesta nimitystä ”keinuu”. Ei olla keinuttu kiikuissa tai muissakaan, vaan keskustelu liittyy aina tähän samaan vaivaan.
Pisimmillään oirehdinta kesti puolisen vuotta vuonna 2020, jolloin sitä tutkittiin Kuopion Yliopistollisessa sairaalassa erikoislääkärin toimesta, koska epäilimme että se liittyy Usherin oireyhtymän oirekuvastossa olevaan tasapainoelimen häiriöön. Tutkimuksissa suljettiin pois aivovauriot, neurologiset syyt, asentohuimaus ja myöskin sisäkorvaan liittyvät asiat. Ei jäänyt mitään muuta kuin epäily siitä, että traumaattiset tapahtumat aiheuttavat jonkinlaisen psykosomaattisen reaktion.
Päivystyksen lääkäri tekee samat testit läpi. Välissä pyydetään toinenkin lääkäri tutkimaan, onko silmissä värvettä. Ei löydy mitään ”huolestuttavaa”. Lääkäri kertoo, että mikään ei viittaa neurologiseen vaivaan, aivoverenvuotoon, asentohuimaukseen tai mihinkään muuhunkaan fyysiseen vaivaan, joka olisi liitettävissä huimaukseen. Lääkäri myös myöntää, että päivystyslääkärinä ei ole oikein osaamista, jos vaiva liittyy joko psykologiseen puoleen tai Usherin oireyhtymään tai molempiin. Siispä hän neuvoo palaamaan kotiin ja tarkkailemaan tilannetta ja maanantaina soittamaan KYSiin, jotta päästäisiin jatkotutkimuksiin. Olemme samaa mieltä siitä, että asia olisi syytä selvittää.
Kun tutkin yhteistä menneisyyttämme, lähes kaikkina noina vuosina on tapahtunut jotain traumaattista joko minulla tai Veeralla. Tämä kevät on ollut äärimmäisen rankka Veeralle ja minulle. Emme ole nukkuneet öitä, koska läheisellämme on ollut vaikeaa. Emme ole pystyneet huolehtimaan itsestämme. Itse käyn psykoterapiassa viikottain, mutta vaimoni on joutunut selvitä pahimmillaan omin avuin.
Tulee mieleen väistämättä luutnantti Blithe Taistelutovereista (Band of Brothers), joka sokeutui yllättäen, mutta parantui sitten ihmeellisesti. Ennen vanhaan puhuttiin ”hysteerisestä sokeutumisesta”, joka nykyään tunnetaan PTSD-oireena. Vitsailinkin vaimolle, että sinä kun olet jo sokea niin tämä on ”varattu”, joten siksi huimaus. Vähän huono vitsi.
12 kilometrin juoksulenkki metsässä on mukava henkisesti, mutta todella kankea fyysisen liikkumisen suhteen. Jotenkin energiaa ei vain löydy. Olen silti iloinen, että lenkki sujuu hyvin.
Lenkin jälkeen olo on jotenkin tyhjä, joten avaudun someen.
Päivän tavoitteet näyttävät toteutuvan hyvin. Niitä ovat [ ], 10K juoksutavoite ja rentoilu.
Kiitos tästä päivästä. Aina tulee päivä uusi. Toivottavasti entistä parempi.
