Eilisen siivittämä tie jatkuu. Töitä 12h putkeen, sitten kotiin hengähtämään. Ei jaksa miettiä sapuskaa, joten pikaruokaa naamaan. Surkeaksi mennyt. Nyt grindataan.
En usko, että elämää voi oikeasti elää täydellisesti. Ei ihmisen aivokapasiteetti kykene tekemään elämästä joka päivä sataprosenttisen mieluista. Elämä on epätäydellisyyttä, asioiden valmistelemista, asioiden valmistumisen odottelua, pettymistä, kamppailua, aaltoliikettä. Elämä on mutkia ja vastoinkäymisiä, harmautta ja aurinkoa. Se on sitä kaikkea. Elämää ei voi optimoida täydelliseksi, vaikka kuinka haluaisi.
Tällaisina päivinä en ehdi edes miettiä mitä elämältä haluan. Kun töitä ja webiä tekee ison maailman meiningillä heräämisestä iltapala-aikaan, kaikki muu menee ohi.
Mitä elämältä haluan? Ehkä sitä, että kaiken tämän työn jälkeen olisi vielä jotain mistä nauttia. Ettei se olisi aina tätä. Tiedän, ettei ole. Ehkä minäkin pääsen vielä jonain päivänä palmupuun alle. Jäisi tuohta vähän sukanvarteenkin. Ehkä jonain päivänä.
Tässä kirjoituksessa on 172 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (22:09) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Ylikierroksilla, taas
”Onko aina pakko tietää?” tokaisee puolisoni, kun sushia syödessäni kerron, että olen unohtanut tarkistaa edellisyön älysormuksen mittaaman unen analyysitiedot. ”On”, vastaan, ja totean heti perään ”Kahdeksan tuntia ja kaksikymmentä minuuttia unta, ihan hyvä”.
Säännöllinen unirytmi on toiminut varsinkin nyt kun olen luopunut aamulenkeistä. En saa aamun ulkoilua mahtumaan kalenteriin millään, enkä halua leikata yöunistani. Parempi ajoittaa treenit keskelle työpäivää tai illalle. Pakko saada joku struktuuri tähän, mutta aamujani en voi mitenkään tunkea täyteen.
Ihan hullu päivä taas. Pelkkiä palavereja. Ei ehdi paljon miettiä välissä. Ihan sama. Illasta kävelylenkille ja höpötystä Juhan kanssa. Sancho ja Pancho, Jobs ja Wozniak, Rolle ja Juha, mitä näitä on…
Keskiviikko on ollut minulle hyvä, mutta illasta iskee ahdistus kun mietin taas liikaa. Onneksi aamulla on terapia.
