Mitäänsanomaton tiistai

Käteni suuntaa älypuhelimen suuntaan. Sammutan herätyksen. Raotan silmiä, jotta näen kellon. Se on puoli seitsemän. On kuukauden ensimmäinen päivä.

Suljen silmäni uudelleen. Pidän silmiä kiinni, mutta kuulen television äänen. Kuuntelen, kun joku asiantuntija selittää koronpassin tehottomuudesta. Samalla mietin, mitenhän tästä jaksaa nousta ylös. Olen selvästi herännyt liian syvästä unesta.

Kampean itseni ylös. Katson unikäyrät ja totean, että väsymyksen syynä ei ole väärä univaihe heräämisen aikana, vaan liian vähäinen unimäärä muutenkin. Edellisiltana olenkin tweettaillut kronotyypistäni, joka on yhdentoista vuoden datan perusteella neljännen tyypin yökukkuja.

Pikakelaus: Aamutoimet, aamulenkki, aamupala, pikakävelyä toimistolle. Työpäivä kuluu nopeasti. Ennen kuin huomaankaan, on jo iltapäivä. Olen tehnyt vaikka mitä aina dokumentaatiosta koodiin ja palvelimiin. Yhdessä palaverissakin istuin hetken ajan speksaamassa asioita. Hyvin meni työpäivä. Pari flow-tilaakin koen tänään.

Kotona siivoilua äänikirjaa kuunnellen. Sitten vähän videopelejä. Poika raivostuu, kun pitää keskeyttää pelit ja lukea lukuläksy. Lukee läksyn lopulta äitinsä kanssa, koska ”isi on tyhmä idiootti”. Teini-ikäisen tarttuu näköjään nuorempaankin.

Vähän liiankin ”perusarkinen” päivä. Tänään ei ole juurikaan ilonkiljahduksia kuultu, ei omasta eikä muiden suusta. Väsyttää ihan pirusti. Joku sanoi töissä, että tulisipa jo kesä ja kärpäset. Sitä minäkin odotan. Vaikka en paahtavasta auringosta pidäkään, valoisuus on heittämällä kivempi kuin tämä mörön perseessä kituuttaminen. Alkaa puuduttamaan jatkuva pimeys ja kylmyys.

Mieliala tänään: Vaisu, hivenen ahdistuksen sävyttämä, ailahtelevainen, ”ihan jees”, ”seiskamiikka”. Tällaisina mitäänsanomattomina päivinä on silkka mahdottomuus vastata kysymykseen: ”Mistä olet tänään kiitollinen?”. Fak juu. Jatkamme taisteluja huomenna.