Mietteitä

Meni taas valvoessa. Maanantai-iltana avaan television ja Suomen joukkue tekee heti peräkkäin kaksi maalia. Kyllä on maailma erilainen, kun Suomen joukkueella on moista itsevarmuutta. Nato, Ukraina, koronavirus… eipähän ainakaan käy elo tylsäksi.

Elämä ja kuolevaisuus on pyörinyt taas paljon mielessä. Jotenkin ei osaa päästää irti vieläkään ja vain antaa ajan kulua. Ikään kuin etsisi koko ajan jostain merkitystä samalla tiedostaen sen, että ei kaiken tarvitse aina olla niin justiinsa. Mietin, olenko oikeanlainen isä lapsilleni tai hyvä mies puolisolleni, vaikka tiedän oikean vastauksen.

Samaan aikaan olen iloinen siitä missä juuri nyt olen elämäni aikana, mutta menen pakokauhun valtaan kun ajattelen miten vähän vuosia on jäljellä ja vääjäämätön odottaa. Mitenhän oppisin ymmärtämään sen, että ihmisen ymmärrys ajantajusta ei riitä tätä hetkeä pidemmälle, vaikka asiaa kuinka miettii? Ehdin varmasti tehdä kaiken mitä ikinä haluankin. Muistutan itseäni siitä, että elämä on kuin elokuva. Kuten vaimoni aina sanoo silloin kun panikoin: Palaa tähän hetkeen. Nyt on nyt.

Ikuinen elämä on monen mielestä helvettiä, mutta minä haluaisin jatkaa elämää jossain muodossa, vaikka Upload-tyyliin.

Hyvä päivä, tuottavus vain 71%.

Ehkä unohdan liiallisen miettimisen hetkeksi ja ryhdyn harrastamaan eskapismia loppuillan osalta. Overwatchia tai sarjoja, en ole vielä päättänyt kumpaa.