Marraskuun pimeys syvenee, mutta mieli on silti vuodenajalle epätyypillisen virkeä. Kaamosmasennus ei ole vielä iskenyt ja toivonkin, että jos tällä kertaa tätä ikävää seuralaista ei tarvitsisi katsella ollenkaan.
On perjantai. Lonkero mainostaa vuoden harmainta päivää. Vaikka jätin alkoholin täsmälleen 460 päivää sitten, olen pystynyt säilyttämään sellaisen tietynlaisen perjantaifiiliksen. Osa maagisuutta on yhtäaikainen tuntemus siitä, että viikon urakointi alkaa olla vihdoin hetkellisesti taas paketissa ja pääsee nauttimaan parin vuorokauden yhtäjaksoisesta vapaa-ajasta.
Ilmassa on eräänlaista iloisuuden tunnetta siitä, että pian voi vaan olla. Vaika minä niin paljon työstäni nautinkin, on siinä rentoilussa vaan sitä jotain. Elämä maistuu parhaimmalta, kun on niitä päiviä, jolloin voi pelkästään nukkua, pelata, lukea, kirjoittaa, musisoida, saunoa, syödä ja viihtyä. Sen jälkeen jaksaa taas rehkiä.
Alkoholista muistuttaa olemassaolostaan ainoastaan nettikansan perjantaiset somepäivitykset, pikaviestimet tai edellä mainittu Hartwallin mainonta. En kaipaa vieläkään.
Tässä kirjoituksessa on 159 sanaa.
