Minun pitäisi muistaa, että mitään ”oikeanlaista elämää” tai ideaalia ei ole olemassa. Matkustaminen, seikkailu, sosiaaliset tilanteet ovat itselleni pitkälti fiktiota. Joskus olisi kuitenkin hauskaa kokea jotain erilaista, mutta pitäisi lopettaa sellaisen kaipaaminen. Koska en minä sitä oikeasti kaipaa. Tuttu ja turvallinen, vakaa arki tuntuu hyvältä.

Miksi kuitenkin joka päivä kysyn itseltäni, ”tätäkö tämä on?”. Olen saanut paljon delegoitua pois pöydältä, eikä kaikkea todellakaan tarvitse tehdä itse, mutta silti vielä kaipaan jotain optimimpaa tilannetta. Jotain ”lomaa” tästä kaikesta. Mutta se ei onnistu sisältäpäin. Joka puolella on ruutuja.

Minua väsyttää. Maisemanvaihdos voisi olla paikallaan. Vaikka äidin luokse. Jonnekin. Jotakin. Tuntuu siltä, että voisin nukkua vuoden putkeen. Mutta herään kuuden tunnin jälkeen.

Luulin, että tänä keväänä ei mikään stressaa. Mutta ehkä sittenkin.