Tänään tuntuu siltä, että tulevaisuutta ei ole. Myöskään menneisyyttä ei ole. Toisaalta, se on myös totta. Mutta pointti onkin sen tunteen sävyerossa. Jos tunne on neutraali, memento mori ja carpe diem -hengessä tapahtuvaa pohdintaa, se on normaalia ja harmitonta. Tänään se on kuitenkin surun, epätoivon, epävarmuuden ja pessimiyden täydentämää, alakuloa.

Olen erittäin ratkaisukeskeinen ihminen. Mutta joskus ne ratkaisutkin loppuvat. Silloin kun edessä tuntuu olevan pelkkää epävarmuutta ja umpikujia, iskee ahdistus.

Tiedän, että tavoitteiden täyttyminen tai epäonnistuminen ei ole maailmanloppu. Mutta haluaisin silti onnistua. Haluaisin pitää lupaukseni. Haluaisin menestyä ja pärjätä.

Juuri nyt tuntuu, että kaikki toivo on menetetty. Mutta ehkä huomenna tilanne näyttää valoisammalta.

Toivon, että jonain päivänä voin kirjoittaa asioista ilman kiertoilmaisuja. Ehkä sitten, kun aikaa on kulunut tarpeeksi. Kaikki ankeus loppuu aikanaan.

Anteeksi, että olen epäonnistunut. Anteeksi lapset, kun olen aina töissä. Anteeksi, kun en ole ollut läsnä.

En minä tätä halunnut. Ehkä asioita voi vielä muuttaa?

Huomenna uusi yritys.

Se on tunne. Mutta sinä et ole se tunne.