Eilinen Karrin poismeno pysäytti. Jääväämättömyys on läsnä koko ajan. Olga Temosen kirjan kannet myös suljettuani jään jälleen pohtimaan elämän rajallisuutta.
Elämänfilosofiakseni on muodostunut eräänlainen ajattomuuden metsästäminen. Se on yhtä aikaa kaiken merkityksellisyyttä ja merkityksettömyyttä. Jotkut saavat näitä kokemuksia meditaatiosta, mutta ajattomuutta voi kokea myös urheilun, luovan flown, paikallaan olemisen, lepäämisen, tanssin tai vaikkapa musiikin kuuntelun kautta. Se on se mielentila, jossa ihminen unohtaa kokevansa aikaa, eikä osaa olla huolissaan siitä miten aikansa käyttää.
Olen isäni kuoleman jälkeen, vuodesta 2019, yrittänyt opetella hyväksymään oman kuolevaisuuteni. Haluan syleillä stoalaista memento mori -ajatusta, muista kuolevasi, muista, että kuolet. En halua järkyttyä liikaa sitten kun (huom, kun) jokin syöpä tai sairaus iskee ja saan lääkäriltä ”kuolemantuomion” ja tietyn määrän aikaa elää. Koska olemme kaikki kuolemaan tuomittuja, emmekä voi koskaan tietää kuinka paljon meillä on aikaa jäljellä. Joillakin se on vuosia, joillakin vuosikymmeiä, mutta emme todella voi tietää, ennen kuin se sairaus iskee. Ainoa varma fakta, jonka tiedämme on, että minä, ja sinä, ja kaikki, kuolevat. Siksi asian ei pitäisi tulla koskaan mitenkään yllätyksenä. Alan olla sinut asian kanssa. En tietenkään toivo äkkikuolemaa ja haluan olla täällä vielä pitkään, mutta en myöskään torju ajatusta, että kaikki tämä on häilyvää ja ohimenevää.
Kuolemisprosessin ja kuoleman jälkeisen elämän miettimiseltä ei voi välttyä, koska olemme ihmisiä ja meihin on sisäänrakennettu tietynlainen tietoisuus omasta rajallisuudestamme. Voi kunpa olisimme kuin eläimiä, jotka eivät ole tietoisia ajasta. Eivät matonen tai lintu mieti tällaisia kysymyksiä ja heillä tuskin on kuolemanpelkoa samassa mittakaavassa kuin ihmisillä. Vaikka joillakin lajeilla kuten korpeilla olisikin älykkyyttä tai kykyä havaita aikaa, useammalla eläimellä ei ole tietotaitoa suunnitella elämää vuosikymmenien päähän, saati elinikää niin pitkälle. Miksi siis me ihmiset jahtaamme pitkää elämää, kuolemattomuutta ja täydellistä ajankäyttöä, unohtaen kuoleman olemassaolon?
Useamman ihmisen pitäisi oivaltaa se, että tärkeintä ei ole se kauanko meillä on aikaa jäljellä, vaan kuinka paljon ajattomuutta koemme. Olen edelleen tieteilijä Sabine Hossenfelderin ja suhteellisuusteorian kannalla, esimerkiksi isäni on edelleen olemassa omassa ajassaan, ajattomissa hetkissään. Minä elän niissä hetkissä ja niistä hetkistä, joissa en mieti aikaa, joissa vain olen. Niitä ovat juokseminen metsässä, silitettävänä oleminen, kattoon tuijottaminen, meditointi, ohjelmointiflow, järvessä uiminen, saunominen. Silloin aika katoaa.
Kun minä lähden täältä (suhteessa minua ympäröiviin ihmisiin, siis), olen edelleen elossa ja olemassa omassa ajattomuudessani. Uskon, että kun tietoisuus minusta häviää, sulaudun osaksi ajattomuutta, joka on aina olemassa. Eli tavallaan universumi ja minä ja kaikki muutkin elävät aina omassa ajattomuudessaan.
Mistäs minä mitään tiedän. Mutta ajattomuuden filosofia tuo minulle lohtua ja muistuttaa, että ei tiedottomuus ja ajattomuus ole mikään kamala asia. Asiat tapahtuvat juuri nyt kronologisesti kuten ne ajassa koemme, mutta kronologisuus ei ole ainoa tapa kokea ja elää, ainakaan mielissämme. Koko aika on käsitteenä ihmisen luoma konstruktio. Ehkä jonain päivänä ymmärrämme ajasta vielä enemmän. Mutta juuri nyt, tässä ajassa, tämä riittää minulle.
Tässä kirjoituksessa on 541 sanaa. Blogi on osa Fediversumia, voit tykätä ja kommentoida seuraamalla blogia Mastodonissa.
Fediversumi -reaktiot
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (13:59) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Päivä 13419
Sopivasti unta alla, hyvää ruokaa, retkeilyä luonnossa. Talossa on sopivasti elämää.
Päivällä Kilpisuolle, koska Urho, Lotta ja Veera eivät ole vielä käyneet. Itse kävin Manun ja äitini kanssa muutama vuosi sitten. Manu muistaa paikan, mutta tällä kertaa kesän ötökät alkavat pelottamaan, vaikka ei niitä paljon ole. Lintutornille ja takaisin patikoitavaa kertyy reilut kolme kilometriä. Mukavan kevyt pätkä. Tuulenvire hieman helpottaa muuten melko paahtavassa kelissä. Spottaan paljon mustikoita ja lakkoja, mutta en jää poimimaan tällä kertaa.
Ilan päälle intoudun vielä juoksulenkille. Kymmenen kilometriä kylällä ja metsäreittiä taittuu melko raskain askelin. Ötökät pörräävät ympärillä ja ilma on paksua kuin höyrykattilassa. Tuleepahan käytyä.
Lettuja, mansikoita, uusia perunoita ja kaikkia herkullisia kesäruokia tulee syötyä vatsa täyteen. Kiitos äiti, olet ihan paras. ❤️
