Kolmas migreenipäivä. Lääkitys väsyttää sen verran, että pakko ottaa päiväunet. En yleensä nuku päiväunia, koska en oikein nukahda helposti. Ihmettelen heitä, jotka pystyvät ottamaan ”10 minuutin power-napin”, kun itse hädin tuskin saan silmät kiinni tuossa ajassa. Mutta tänään nukahdan nopeasti iltapäivällä. Kipuilu ja kropan ylikuormittuminen sammuttaa koneiston helposti.
Seitsemän maissa elävien kirjoihin, kivut ovat poissa ja pienen tuhnuisuuden jälkeen piristyn hieman. En muista milloin viimeksi olisi ollut näin pitkä putki, eli kolmatta päivää jatkunut ja jatkunut yön yli seuraavaan päivään kohtaus niin, että postdromea seuraa seuraava kohtaus. Uskon, että tässä tämä on, nyt kun on levätty, nukuttu, ruokailtu ja toivuttu.
Hyvät ajatukset pyörivät vielä mielessä eilisen virkistyspäivän jäljiltä. Ulkopuolisen suusta kuulee jotenkin eri tavalla siitä, mitä ollaan yhdessä saavutettu. Joitakin omia observaatioita painui myös mieleen. Esimerkiksi rakas yhtiökumppanini totesi, että en enää vatvo asioita niin paljon tai harmittele jatkuvasti sitä mitä pitäisi tehdä. Se on totta. Olen jollain tavalla oppinut keskittymään tähän hetkeen ja menemään sen mukaan mikä milloinkin kiinnostaa.
En myöskään enää odota ”sitten kun” jotain tapahtuu tai jokin tietty vaihe on ohitse. Koska uusi vaihe tulee jos on tullakseen ja jää tulematta, jos niin ei ole tarkoitus. Näin on hyvä ja kaikki tästä eteenpäin on plussaa. Vastoinkäymisetkään eivät tunnu enää niin pahalta, kun on kokenut jotain pahempaa ja päässyt siitä yli.
Hassua kyllä, joskus jopa migreeni romutti minut totaalisesti, myös henkisesti. Nyt kolmesta kohtauksesta putkeen selvinneenä tuntuu, että olen taas supermies. Olen rautaa, saatana.
Nihilismi, nykyhetki, memento mori. Näin sitä mennään, eikä toistaiseksi mikään voi minua pysäyttää.
Tässä kirjoituksessa on 300 sanaa. Blogi on osa Fediversumia, voit tykätä ja kommentoida seuraamalla blogia Mastodonissa.
Fediversumi -reaktiot
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (22:34) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Päivä 13282
Oi päivä, sinä kiitävä heijastus, joka et pysähdy hetkeäkään, vaan pakenet kuin tuuli kevättalven ylitse. En muista, milloin viimeksi näin taivaan valon kunnolla; kynäni ja koneeni äärellä vajoan, ja aika, tuo kavala ketku, katoaa kuin usva metsän siimekseen.
Kello käy, mutta en kuule. Sanat ja lauseet, jotka näppäimistöllä taon, soljuivat kuin virta, eikä järkeni ole enää minussa. Kun viimein nostan katseeni, päivä on jo kallistumassa iltaan, mutta kiireen henki viipyilee vieläkin varjona perässäni.
Mutta oi, kuinka mieli kirkastuu, kun poikani kanssa astelemme matkakeskuksen hämärissä holveissa kohti karkkikauppaa. Hän, pieni ja viisas, tarttuu käteeni, ja yhdessä valitsemme makeita herkkuja matkamme varalle – kuin muinaiset vaeltajat eväitä ennen pitkää taivalta. Karkit putoavat pussiin kuin kevään ensimmäiset sadepisarat, ja ilo asettuu vihdoin sydämeen raskaan viikon ahertamisen jälkeen.
Ja niin, linja-autolla hurautamme kohti maaseudun hiljaisuutta, sinne, jossa äitini koti, ainoa jäljellä oleva mummola, meitä jo odottaa. Automobiilin nimi OnniBus enteilee jostain onnea muistuttavasta. Matka halki peltojen, joiden yllä ilta-aurinko hehkuu kuin hiipuva tuli, saa ajatukseni viimein irtautumaan arjen kahleista. Poikani väsyneet silmät loistavat, kun hän katselee ikkunasta maailman kauneutta, ja minä, väsynyt mutta kiitollinen, annan rauhan laskeutua ylitseni.
Perillä mummolassa odottaa lämmin syli, tuvan tuttu tuoksu, muistot lapsuuden kodista, vaikka rakennus ei olekaan enää ollenkaan sama. Jotain tuttua, jotain turvallista. Äiti. Äitini hymyilee ovella, ja hetkeksi kaikki kiire unohtuu: olemme turvassa, kuin majassa myrskyltä suojassa.
Oi, jospa voisin sitoa ajan kuin nauhan ja kätkeä taskuuni, säästää hetket näitä varten – sillä tänään ymmärrän taas, että elämän kauneus löytyy, kun kunnolla pysähtyy.
