Maanantai. Aikainen herätys, koska yrittäjyys velvoittaa. Mutta en valita. Mukavia hommia. Kesälomani on ruhtinaallisen pitkät viisi viikkoa, joten ei haittaa yhtään, että välissä on muutama lähes täysimittainen työpäivä. Tietenkin loma on loma ja voi ottaa rennosti, mutta työni on siitä mahtavaa, että se ei tunnu työltä muutenkaan.
Ihmiset tuntuvat etsivän aina ”parempaa” asiaa elämässä. Parempaa kumppania, parempaa asuntoa, parempaa työpaikkaa, parempaa harrastusta, parempaa tavaraa, parempaa elämäntilannetta. Tänään asiaa miettiessäni totesin jälleen, että itse en ole etsinyt enää pitkään aikaan. Minulla on jo paras kumppani, paras asunto, paras työpaikka, parhaat harrastukset, paras elämäntilanne. Jos tämä tästä vieläkin paremmaksi muuttuu, se on vain bonusta.
Ehkä tärkeimpänä oivalluksena koen jo vuosia sitten muuttuneen asenteen. Moni on sanonut, että Rolle muuttui jotenkin radikaalisti. Tavallaan, tavallaan koen sen niin, että enemmänkin löysin itseni. En halunnut olla enää kynnysmatto. Äitini on sanonut, että ei halua lapsistaan kilttejä. Kiltteydellä hän tarkoittaa sellaista negatiivista kilttiä, liian pehmoista ja ylikäveltävää kilttiä. Sellainen olin, ehkä jopa liian pitkään.
Koen, että isoin muutos tapahtui isäni kuollessa vuonna 2019. Ensin rypesin surussa ja masennuksessa jonkin aikaa, mutta sitten totesin: ei enää. Korjasin rahatilanteeni, painoindeksini ja ihmissuhteeni. Kaikki kerralla. Voisi siis sanoa, että seitsemän vuoden ajan olen elänyt parasta elämää. En siedä enää paskaa ja olen äärimmäisen tehokas.
En halua silti julistaa mitään sellaista, että masennusvuodet olisivat takanapäin. Uskon, että masennuksesta ei ”parane” koskaan. Jos Morgulin terä on iskenyt rintaan, haava voi aueta milloin vain. Se ei todella koskaan parane. Mutta sen kanssa voi opetella elämään, jopa niin, että sen olemassaoloa ei enää muistakaan.
On maanantai, olen herännyt aikaisin, ja vaikka yöunet jäävät vähiin, olen täynnä energiaa. Syöpää sairastaneen isäni sanoin, ”On se niin helpottavaa, kun kipu hellittää”. On niin huikea olo, kun ei satu. Migreeni, fuck you.
Viiden kilometrin lenkki sujuu tänään takkuisasti, mutta neljän lenkin viikkotahti pysyy hyvin yllä. Tästä on hyvä aloittaa toiseksi viimeinen lomaviikko. Nautitaan nyt vielä.
Tässä kirjoituksessa on 365 sanaa. Blogi on osa Fediversumia, voit tykätä ja kommentoida seuraamalla blogia Mastodonissa.
Fediversumi -reaktiot
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (12:35) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Päivä 13410
Sunnuntai. Herään alakuloisena. Lähdemme vaimon kanssa perinteisille sunnuntaikahvitreffeille. Aurinko paistaa. Lämpimät kelit jatkuvat. Laitan päälleni kevyet kangasshortsit ja uuden Hypocrisyn t-paidan, jonka selkämyksessä lukee ”Death metal from the abyss EST 1991”.
Kun kahvia on kupissa, pohdiskelen. Sitten avaan suuni. Sana toisensa jälkeen. Tunteita ja syvällisyyksiä, mitäs muutakaan. Jääköön osa aiheista julkisen ruodinnan ulkopuolelle. Kun molemmilla valuu kyyneleet silmistä, kahvilan soittolistalta lähtee soimaan R.E.M.:n hitti vuodelta 1992, Everybody Hurts.
Well, everybody hurts sometimes
Everybody cries
Everybody hurts, sometimes
Sen verran merkillinen sattuma, että heti itkun jälkeen kumpaakin alkaa naurattamaan.
Kaikkea on koettu, mutta kaikesta myös selvitään. Tärkeintä on avoimuus ja toisen tukeminen, hyvässä ja pahassa.
Eniten ahdistaa ihmiset. Sosiaalisia tilanteita ja ulos lähtemistä on hankala harjoitella, kun ei kiinnostaisi yhtään. ”Vihaan ihmisiä” toteamukseen on helppo liittää perään ”kyllä, myös itseäni”. Nihilismi on ihanaa, kun ei tarvitse välittää, mutta se iso ristiriita siinä onkin, että sen verran välittää kuitenkin, että kehittää itselleen kognitiivisen dissonanssin. Mikään ei voi koskaan olla täydellistä, eikä pidäkään olla.
Täytyy jatkaa pysymistä omassa kuplassaan.
Ei tässäkään ollut taaskaan mitään järkeä. Jatkakaa…
