Herään toiseen lomapäivään kymmeneltä, lomatyyliini epätavallisen aikaisin. Ensimmäinen uutinen jonka luen, on: ”Mies ja nainen kuolivat”. Tuosta noin vaan, kuolivat, hupsista vaan. Sitten luen eteenpäin. ”Tämänhetkisen käsityksen mukaan mies ja nainen olivat ajoradalla” ja ”Ei osata vielä sanoa, mikä se tilanne on ollut, hän sanoo kysyttäessä, mitä kaksikko teki keskellä tietä”.
Luen eteenpäin. Lopussa mainitaan, että joku auto ajoi kaksikon yli. Ehkä. Siis auto, itsekseen, ilmeisesti. Jännä juttu miten noin vain seisovat keskellä tietä ja kuolevat. Sitä sattuu, kenelle tahansa. Ärsyttää jo valmiiksi. Ja olen ollut vasta minuutin hereillä, vittu mitä paskaa. Yle sentään korjaa otsikkoonsa iltapäivällä: ”Taksia kuljettanut rattijuoppo ajoi kahden ihmisen yli Helsingissä ja pakeni paikalta, epäilee poliisi”. Miten vaikeaa on olla syyttämättä uhreja, jotka eivät voi enää puolustautua?
Aamupäivä alkaa ihan hyvin, mutta sitten kaikki menee päin persettä. Aivan turha riita ja ahdistus, joka iskee aivan tyhjästä. Kai tämä on sitä, kun stressi vihdoin pääsee ulos. En ole raha-asioihini vieläkään täysin tyytyväinen. Raha on 100% psykologinen asia, joka herättää tunteita. Minusta tuntuu liian herkästi, että minua rankaistaan. Tiedän, ettei uhriutuminen ja egoilu toimi missään tilanteessa, mutta silti kiihtyminen saa pahimmat puoleni esiin. Minut tuntevat tietävät, että olen harvoin, jos koskaan, vihainen. Vain todellisesta syystä, kerran vuodessa, jos sitäkään.
Kun keskustelu menee tiettyyn pisteeseen, en jaksa enää avata aivoituksiani nätisti. Menetän kyvyn muotoilla asian niin, että osaisin sanoa, miltä minusta tuntuu ja miksi tilanne ei ole reilu. Vaikka juuri se olisikin tärkeää. Unohdan minuutin ajan olevani vastuullinen aikuinen. Mutta miksi minun täytyykin aina olla sellainen?
Kun positiiviset tunteet katoavat, ne häviävät koko universumista. Jäljelle jää mustaa. Hämmentää, miten mustaksi kaikki meneekään tuolloin. Näen vain synkät pilvet, vaikka paistaa aurinko. Kaikki mikä oli hetki sitten mukavaa, on nyt turhaa ja ikävää. ”Miksi minä tuonkin aloitin…”, ”miksi edes yritän…”, ”roskiin joutaa tämäkin…”, ajatukset hylkäävät tehtävän toisensa jälkeen. En enää halua mitään. Uuniin kaikki. Menisin nukkumaan, jotta ei tarvitsisi enää olla hereillä tätä päivää varten. Synkkyys, murhe ja voimakkaat antipatian tunteet valtaavat mieleni. Tästä tiedän, että ei minulla ihan kaikki muumit kanootissa olekaan. Herra Möykkykään tämä ei ole. Jopa Möykky pelkää.
Tänään olen ankeuttaja, demoni, pieni persenaama, joka ei osaa olla nätisti. Sulkeudun huoneeseeni ja kirjaudun servereilleni. Ehkä minä tästä vielä sulan. Ehkä huomenna osaan olla taas ihminen.
Tässä kirjoituksessa on 437 sanaa. Blogi on osa Fediversumia, voit tykätä ja kommentoida seuraamalla blogia Mastodonissa.
Fediversumi -reaktiot
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (18:33) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Päivä 13390
Siirryin takaisin Spotifyhin parin vuoden Apple Music -vaiheen jälkeen. Siihen on monta syytä. Tietenkin kirjoitin itselleni auki valtavan vertailutaulukon. Apple Musicin isoimmat puutteet ovat:
- Ei Linux-sovellusta – selainversio on vähän mitä on, ominaisuuksia puuttuu aika paljon, esimerkiksi crossfade
- Luulin pitäväni My Station -ominaisuudesta, mutta se soittaa aika paljon musiikkia, josta en pidä – algoritmi ei opi millään
- Isoin ärsyttävyys: Vaikka en paljon soittolistoja käytäkään, niitä ei voi lajitella! Haluaisin hiljattain lisätyt kappaleet ensimmäiseksi, nyt joudun rullaamaan aina pohjalle
Spotifyssa on kaikki nämä. Ainoastaan soittolistapohjaisuus harmittaa, koska en juuri käytä soittolistoja nykyään. Haluaisin shufflettaa koko kirjaston kaikki kappaleet.
Mutta koska Spotifyssa on avoin rajapinta (API), löysin työkaluja kuten Spicetify, jolla käyttöliittymästä lähtien ominaisuuksia voi muokata mieleisekseen. Ohjelmoin myös ensimmäisen lomapäivän kunniaksi ”My Station” -ominaisuuden Spotifyhin. Nyt on hyvä.
Illasta voisi vielä pelata videopelejä.
Ihan huippua, kun on loma.
