Minun pitäisi muistaa, että mitään ”oikeanlaista elämää” tai ideaalia ei ole olemassa. Matkustaminen, seikkailu, sosiaaliset tilanteet ovat itselleni pitkälti fiktiota. Joskus olisi kuitenkin hauskaa kokea jotain erilaista, mutta pitäisi lopettaa sellaisen kaipaaminen. Koska en minä sitä oikeasti kaipaa. Tuttu ja turvallinen, vakaa arki tuntuu hyvältä.
Miksi kuitenkin joka päivä kysyn itseltäni, ”tätäkö tämä on?”. Olen saanut paljon delegoitua pois pöydältä, eikä kaikkea todellakaan tarvitse tehdä itse, mutta silti vielä kaipaan jotain optimimpaa tilannetta. Jotain ”lomaa” tästä kaikesta. Mutta se ei onnistu sisältäpäin. Joka puolella on ruutuja.
Minua väsyttää. Maisemanvaihdos voisi olla paikallaan. Vaikka äidin luokse. Jonnekin. Jotakin. Tuntuu siltä, että voisin nukkua vuoden putkeen. Mutta herään kuuden tunnin jälkeen.
Luulin, että tänä keväänä ei mikään stressaa. Mutta ehkä sittenkin.
Tässä kirjoituksessa on 142 sanaa. Blogi on osa Fediversumia, voit tykätä ja kommentoida seuraamalla blogia Mastodonissa.
Fediversumi -reaktiot
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (20:32) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Päivä 13293
Stressiä, tulipalojen sammuttelua, myyntipalaveria. Arki on aivan liian kaaosta nyt. Joka kevät sama laulu, mutta jokin on tällä kertaa eri tavalla. Tekemisen määrä ei välttämättä ole kasvanut, mutta murehtiminen ja stressaaminen on tapissa. Ja siihen on monta syystäkin, aitoa syytä, ei mitään ylimiettimistä tai turhaa huolta. Se tässä pahinta onkin.
On vaikea olla itselleen armollinen, kun asiat eivät suju. Ei riitä enää päivä kerrallaan, pitää yrittää ottaa sekunti kerrallaan. Mutta mitä jos sekään ei riitä oloa helpottamaan? Koko ajan tuntuu tulevan lunta tupaan.
”Muista levätä.”
Ei kyse ole siitä, että unohtaisi levätä, vaan siitä, että mieli ei anna rauhaa.
”Syö terveellisesti.”
Miten, kun aherruksen jälkeen ei ole yhtä ainoaa aivosolua hereillä pääkopassa? Pizzaa ja valmispaskaa naamariin.
”Muista liikkua.”
Jätän tämän vain tähän.
