Huonot yöunet alla. Lenkkipäivä numero 5. Kiva pakkanen. Tänään on jotenkin mitäänsanomaton päivä. Yritän löytää tästä jotain iloa. Arki lähenee uhkaavasti, mutta ei mietitä vielä sitä.
Tässä kirjoituksessa on 35 sanaa. Blogi on osa Fediversumia, voit tykätä ja kommentoida seuraamalla blogia Mastodonissa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (17:16) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Päivittäisyys
Tänään pohdin miten paljon helpompaa on, kun jokin tapa tai rutiini on päivittäinen. Heti kun rutiini on sellainen x kertaa viikossa, se jää paljon helpommin. Vuonna 2022 juoksin tammikuun haasteenkin jälkeen huhtikuun puoliväliin asti joka ikinen päivä, kuten Haruki Murakami. Heti kun lopetin aamulenkit ja höllensin viikkotahtia, juokseminen harveni ja harveni. Loppunut se ei onneksi koskaan.
No matter what, though, I keep up my running. Running every day is a kind of lifeline for me, so I’m not going to lay off or quit just because I’m busy. If I used being busy as an excuse not to run, I’d never run again. I have only a few reasons to keep on running, and a truckload of them to quit. All I can do is keep those few reasons nicely polished.
Haruki Murakamin kirja: What I Talk About When I Talk About Running (suomennettu: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta)
Kun tapaa pitää päivittäisenä, se kumuloituu. Vuodessa tulee 365 kertaa täyteen. Vaikka usein tuntuu, että tämä päivittäinen kirjoittaminenkin on ihan hullua tai turhaa, on siitä ollut hemmetisti apua. Sen totesin myös torstain terapiassa, kun terapeuttini kysyi minulta, että ”auttaako kirjoittaminen sinua?”. Piti ihan oikeasti ruveta miettimään vastausta tähän kysymykseen. Totesinkin, että auttahaan se. Ja paljon.
Tapani ja rutiinini ovat olleet muodossa tai toisessa aina ylhäällä jossakin sovelluksessa. Sovelluksia ennen ne olivat päiväkirjassani. Veljeni äitini syntymäpäivälounaalla epäili, etten seuraisi asioita niin tarkkaan jos digiä ei olisi. Mutta kyllä seuraisin. Olen tällainen. Tapojen seuraaminen motivoi jatkamaan.
”Leostraniusmainen” elämä ei ole ihan tyypillistä ja siksi välillä mietinkin olenkohan jotenkin neurokirjolla. Nykymittapuulla ainakin. Toisaalta, en aikatauluta vapaa-aikaani ihan niin säntillisesti kuin arkipäiviäni. Jokainen tehtävä kuuluu kuitenkin tavalla tai toisella kalenteriin. Myös tekemätön aika kuuluu aikatauluttaa. Joidenkin mielestä tämä rajoittaa ja ahdistaa, mutta minua se vapauttaa ja ilahduttaa.
Viime aikoina on ollut ilahduttavaa nähdä erityisesti muidenkin innostuvan päivärutiineista. Juoksuhaastetta ei tänä vuonna ollut Habitifyn järjestämänä, joten järjestin sellaisen itse. Mukaan lähtivät silti ainakin Urho ja Timo. Ole kuin he.
