Tänään tuntuu siltä, että tulevaisuutta ei ole. Myöskään menneisyyttä ei ole. Toisaalta, se on myös totta. Mutta pointti onkin sen tunteen sävyerossa. Jos tunne on neutraali, memento mori ja carpe diem -hengessä tapahtuvaa pohdintaa, se on normaalia ja harmitonta. Tänään se on kuitenkin surun, epätoivon, epävarmuuden ja pessimiyden täydentämää, alakuloa.
Olen erittäin ratkaisukeskeinen ihminen. Mutta joskus ne ratkaisutkin loppuvat. Silloin kun edessä tuntuu olevan pelkkää epävarmuutta ja umpikujia, iskee ahdistus.
Tiedän, että tavoitteiden täyttyminen tai epäonnistuminen ei ole maailmanloppu. Mutta haluaisin silti onnistua. Haluaisin pitää lupaukseni. Haluaisin menestyä ja pärjätä.
Juuri nyt tuntuu, että kaikki toivo on menetetty. Mutta ehkä huomenna tilanne näyttää valoisammalta.
Toivon, että jonain päivänä voin kirjoittaa asioista ilman kiertoilmaisuja. Ehkä sitten, kun aikaa on kulunut tarpeeksi. Kaikki ankeus loppuu aikanaan.
Anteeksi, että olen epäonnistunut. Anteeksi lapset, kun olen aina töissä. Anteeksi, kun en ole ollut läsnä.
En minä tätä halunnut. Ehkä asioita voi vielä muuttaa?
Huomenna uusi yritys.
Se on tunne. Mutta sinä et ole se tunne.
Tässä kirjoituksessa on 187 sanaa. Blogi on osa Fediversumia, voit tykätä ja kommentoida seuraamalla blogia Mastodonissa.
Fediverse -reaktiot
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (23:11) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Nostalgiaryöppy
Avaan vanhat muistolaatikkoni. Löydän kasan päiväkirjoja, kasettinauhurini, Walkmanin, pieniä ja isoja C-kasetteja, diskettejä, levyaseman, CD-levyjä, kirjeitä… Kasetteja en pysty kuuntelemaan, koska Walkman on epäkunnossa. Sen radio-ominaisuus kuitenkin vielä toimii.
Nostalgiaryöpyn seasta löydän myös kasetin, jolla haastattelen edesmennyttä pappaani. Tuo nauha vuodelta 1998 on harvinainen ja tiettävästi ainoa, jolla on kuultavissa rakkaan vuonna 2001 kuolleen pappani ääni. Aion digitoida muutkin nauhat ja kuunnella mitä niillä todella on. Osalla on vuonna 2019 poistuneen isäni ääntä.
Vuoden 2000 päiväkirjassa kirjoitan, että jos vanhempi minäni koskaan lukee päiväkirjaani, suosittelen laskettelemista, sillä se on hauskaa. Aika trippimäistä… Muistan kirjoittaneeni osan, osasta on täysin muistot kadonneet. Huvittaa ja vähän surettaakin lukiessa. Totta tosiaan, olen unohtanut koko lumilautailun. Lotta voisi tykätä. Tulevana talvena voisin mennä lumilautailemaan pitkästä aikaa. Eihän sitä ollut kuin reilut 20 vuotta välissä.
Pitää palata aarrearkkuni ääreen uudemmankin kerran. Tuntuu hämmentävältä, että olen ollut tällainen kirjoittaja vuodesta 1997 saakka. Aina tykännyt kirjoittaa ajatuksiani ylös. Aion jatkaa samaan malliin.
