Nukuin rapiat kymmenen tuntia, yhdestätoista kymmeneen. Selvästi taas unen tarpeessa.
Heräsin ensimmäisen kerran seitsemän aikoihin. Jotenkin sisäinen kello on vinksallaan. Johtuu maanantain itsenäisyyspäivän vapaasta. Pääkoppa ei oikein osaa asennoitua nelipäiväiseen työviikkoon.
Oli jotenkin niin lokoisaa, että jatkoin unia hieman pidempään. Niskaa jomottaa sen verran, että korvissa tinnitti noustessa ylös sängystä. Onneksi tiistaina pääsen taas Tinolle, mestarin pojalle niksautettavaksi.
Vihdoin lauhtuu. Ellei pimeä tulisi niin nopeasti, kävisin juoksemassa. Ehkä käyn siitäkin huolimatta.
Aamupala, imurointi, Linux-konfigurointia, Kobon e-kirjojen järjestelyä…
Koetan rajoittaa kofeiininkäyttöä, joten kaksi kuppia kahvia saa luvan riittää. Tuntuu, että ei tuo kofeiini liikaa pääse vaikuttamaan, mutta pienetkin piikit ahdistuskäyrissä hieman mietityttävät.
Miksi viisarit vilisevät ja viikot menevät salamannopeasti? Odotan edelleen sitä, että vauhti pysähtyy.
Ajattelen, että ajallinen elämä on kuin tuulen henkäys. Lahja, jonka Jumala on antanut. Se viheltää nopeasti ohitse vaikka yli satavuotiaaksi eläisi. Rangaistuslaitos tai ei, maailmassa on vielä jäljellä paljon kaunistakin nähtävää ja koettavaa.
Rauno Laukkarinen, 22.1.2017
Loppupäivä rennosti.
Ei hätää.
Kaikki on hyvin.
Tässä kirjoituksessa on 193 sanaa.
