Aamuyöllä poden jälleen eksistentiaalikriisiä ja selaan r/Existentialism subredditiä. Vaikka kuinka harjoittelen kuoleman hyväksymistä Memento mori -ajattelun kautta, silti on vaikeaa ajatella olemattomuutta. Vaikka tiedän, että tämä elämä on vain ohikiitävä hetki, haluaisin nauttia siitä mahdollisimman pitkään. Minun on vaikeaa ajatella, että joskus koittaa aika, kun minua ei ole. Tämä ajatus on toisaalta aika egosentrinen, mutta datakeskeisenä ihmisenä haluan tietää ja tiedostaa. Tietoisuuden menettäminen ahdistaa, vaikka tiedän, että en tietäisi tiedottomuudestani.

Ainoa tapa opetella elämään täysipainosta elämää on hyväksyä, että kuolee. Sairausdiagnoosin, vanhuuden tai rajallisuuden ei pitäisi tulla yllätyksenä. Joskus ennen kuolema oli läsnä koko ajan, nyt se tulee lähinnä uutisista, läheisten syövästä tai yksittäisistä tapauksista lähemmäs omaa elämää. Jostain syystä silti pidämme itseämme kuolemattomia.

Saattohoidossa olevien somepäivityksiin tulee kommentteja ja tsemppailuja, ikään kuin ”ei koske minua”. Jos syöpäsairas saa elinaikaa joitakin vuosia, mistä tiedämme, että elämme edes yhtä pitkään? Emme mistään. Kuolema on takuuvarma juttu ja se pitäisi vaan sulatella. Ihmisen aivot jotenkin estävät tämän. Ikään kuin aikaa olisi loputtomiin. Vaan ei ole.

Paljon on vielä opeteltavaa siinä miten elää tässä hetkessä ja miten käsitellä omaa kuolevaisuutta. Kuolema ei saisi tulla koskaan yllätyksenä, se kohtaa meitä kaikkia. Ajatuksenani oli kirjoittaa kirja kuolemasta ja memento mori -ajattelusta, mutta aihe on jotenkin melko raskas ja synkkä. Siitä pitää kuitenkin puhua. Ehkä joskus kirjoitan aiheesta pidemmästi. Sitä odotellessa saatan koodata sovelluksen, joka ilmoittaa säännöllisesti elinajanodotteen mukaisen ajan. Kuolinkalenterihan minulla jo on.

No, se siitä. Palaamme aiheeseen myöhemmin.

Sunnuntain epistolassa:

• Kahviladeitti vaimon kanssa
• 10 kilometrin juoksulenkki
• Mastodon-päivitykset
• Mastodon Bird UI -päivitykset
• Bottipäivitykset
• Palvelinpäivitykset

Eilen en pelaillutkaan, joten nyt lopetan kirjoittamisen tähän ja vaihdan pelikoneelle. 🎮

On mukava tunne, kun ei ole kalenterissa tai tehtävälistalla mitään. Tällaisina pitäisikin pystyä pitämään kaikki illat ja viikonloput, jotta jaksaa tiukat pakerrukset.

Maailman uutiset edelleen ahdistavat, koska samaa paskaa tulee kaikista kanavista, algoritmillisista ja ei-algoritmillisista. Nykyään tuntuu siltä, että netti ja laitteet ovat kaksiteräinen miekka: jos et ole mukana, olet erakko. Jos olet mukana, kärsit ahdistuksesta.

Teen töitä netissä ja pystyn hyvin hallitsemaan netinkäyttöäni, mutta välillä puuduttaa.

Tänään on peli-ilta. Aivot narikkaan.

Jämäviikon työt tehty. Ylitöiksi menee tänäänkin, mutta saan paljon aikaan:

Trump ahdistaa. Vance ahdistaa. Nyt ei kannata lukea uutisia. Nyt rennosti. On viikonloppu. Vuoden juoksukilometrit: 40km.

Tänään huomaan taas, miten vaikeaa on jättää mukavia työasioita kesken, varsinkin kun on monta juttua työstössä yhtä aikaa. Ikään kuin pelottaa muistaako huomenna enää kohtaa mihin jäi, vaikka edistymisen yksityiskohdat on dokumentoitu.

Huonoilta uutisilta ei voi tänään välttyä. Amerikassa tapetaan taas ja Suomen tilanne huononee koko ajan. Reilu viikko kulunut vuotta 2026. Ei alkanut kovin hyvin.

Ehkä valoa on tunnelin päässä. Tai sitten se onkin juna.

Vuoden ensimmäinen työpäivä. En oikein osaa sanoa onko se hyvä vai huono.

Ruusut:

• Saan itseni aamulenkille
• Herään tähän päivään

Risut:

• Huonot yöunet
• Hidas käynnistyminen

Ehkä se tästä.