Miten on taas perjantai? Viikko on ollut touhukas. Jostain syystä olen nukkunut joka yö alle kuusi tuntia, mutta se ei ole menoa haitannut. Edistyminen ei ole ollut ihan niin tehokasta kuin olisin toivonut, mutta toisaalta olen tottunut hakemaan tehokkuutta yli-inhimillisistä työtunneista. Nyt työskentelyajat ovat pysyneet aisoissa ja olen siitä iloinen.

Perjantaisin meillä on tapana mennä pojan kanssa karkkikauppaan. Vaikka hän on jo 12, minulle hän on pikkumies. Tällä kertaa sisko huitelee omia menojaan musiikkiharrastustensa parissa ja äitinsä on väsynyt, joten Manu lähtee yksinään matkaan. Harmi vaan, että hän ei lue viestiäni loppuun asti, en nimittäin ole vielä tehnyt viimeisejä committeja. Yritän soittaa perään, mutta hän on jättänyt puhelimen kotiin. Hieman jännittää tajuaako hän, että en pääse heti lähtemään.

Laitan läppärin kannen kiinni ajoissa ja kipaisen Candy Townille. Siellä poika odottaa. Pidän pienen lempeän saarnan siitä, että puhelin on oltava aina mukana, varsinkin jos lähtee yksinään kaupungille. Nämä tilanteet ovat aina vähän jännittäviä, en pidä vanhempana siitä että en saa minkäänlaista yhteyttä lapseeni. On hyvä olla valppaana.

Huomenna on viimeinen päivä tammikuuta ja juoksuhaasteen viimeinen päivä. Tarkoitus oli päästä lähemmäksi 150 kilometria ja juosta pitkä lenkki, kenties jopa puolimaraton, mutta päivän -20 asteen pakkaset eivät hieman houkuttele. Saatan silti olla niin hullu suomalainen, että lähden kuurapartana säntäilemään. Pari välikerrosta vaan, eiköhän se siitä.