Arki lähenee, ahdistus kasvaa. Jotenkin pitäisi osata asennoitua työmoodiin huomenna. Olisin ollut vallan mieluusti vaikka seuraavat kaksi kuukautta lomalla. Ehkä se kertoo jotain vallinneesta väsymyksestä ja stressistä, kun 17 päivän, kahden ja puolen viikon loma tuntuu lähinnä naurettavalta vitsiltä, laastarilta, joka repäistään irti kerralla.

Vaikka en ole vielä valmis työmaalle, ei se mitään. Koodaaminen ja työkaverit ovat silti mukava ajatus. Toivotan ne tervetulleeksi.

Yskä tuntuu menevän vain pahemmaksi, toivottavasti ei mene kaikki palaverit röhiessä. Pitää vetää Eukalyptuksia ja Carmolista.

Now don’t hang on
Nothin’ lasts forever but the earth and sky
It slips away
And all your money won’t another minute buy

Dust in the wind
All we are is dust in the wind

Ihminen tarkertuu aika paljon menneeseen ja tulevaan, eikä osaa elää paikallaan. Olen kirjoittanut tämän aiheen toisaalta ihan puhki. Mutta jatkuvasti huomaan itsekin, että suurin osa ahdistuksesta on peräisin joko menneisyyden traumoista tai tulevaisuuden huolista, tai siitä, että koko ajan ”pitäisi tehdä jotain”.

En ollut lomalla ja kipeänä ollessani ahdistunut juuri ollenkaan, koska ei tullut mietittyä mitään. Se oli kuin jatkuvaa meditaatiota, ihan vahingossa. Makoilin, pelailin, luin, saunoin, ihan olin vaan. En muutamaan päivään avannut edes tietokonetta.

Minua ei ahdista kalenteriin asioiden laittaminen, sähköpostit, koodi tai työ. Mutta kontrollin puutteen ja keskeneräisyyden kanssa elämisessä on vielä paljon opeteltavaa. Heti kun unohdan nämä struktuurit ja keinotekoiset säännöt, ahdistuskin katoaa. Nyt se on taas läsnä, kaksinkertaisena.

Saan joskus puolisoltanikin tietoa siitä, miten ahdistukseni pilaa ja estää asioita. Ahdistus on ominaisuuteni, jolle en voi mitään, vaikka kuinka yritän. Se on osa tunnetta, traumaa, elämää, jotain jonka olen jo pitkään oppinut hyväksymään osana minua. Olisipa jokin lääke, nappula, päihde, asia, jolla tämän saisi kytkettyä pois. Mutta sellaista ei ole. Kaikki kokeiltu ja ”itselääkitys” vain pahentaisi oloa. Luomuna ahdistaa vähiten, mutta sitä vähääkin on välillä vaikea hallita.

Ehkä minun pitäisi vain opetella eroon tarpeesta kontrolloida tunteitani, olojani, rutiinejani, koodiani, tekemisiäni, elämääni. Kontrollista luopuminen on yllättävän vapauttavaa silloin kun se onnistuu. Minulla harvemmin tapahtuva asia.

Loma on minulle useimmiten näköjään jonkinlainen katarttinen läpileikkaus ja kasa oivalluksia. Ensimmäisen puoliskon aikana laitoin vielä vapaa-ajan toimet kalenteriini, jälkimmäisen siivun kuluessa huomaamatta en edes muistanut kalenterin olemassaoloa. Nyt on aika palata tiukkaan, suorituskeskeiseen ja kontrolloituun arkeen.

PS. Tammikuun kuudes juoksulenkki suoritettu. -20 on hieman viileä juoksemiseen, mutta kylmyyteen tottuu nopeasti.