Päivän saavutuksena puolimaraton pakkasessa (24.24km), joten vapautan itseni muilta uroteoilta, kuten päiväkirjan kirjoittamiselta.

Miten on taas perjantai? Viikko on ollut touhukas. Jostain syystä olen nukkunut joka yö alle kuusi tuntia, mutta se ei ole menoa haitannut. Edistyminen ei ole ollut ihan niin tehokasta kuin olisin toivonut, mutta toisaalta olen tottunut hakemaan tehokkuutta yli-inhimillisistä työtunneista. Nyt työskentelyajat ovat pysyneet aisoissa ja olen siitä iloinen.

Perjantaisin meillä on tapana mennä pojan kanssa karkkikauppaan. Vaikka hän on jo 12, minulle hän on pikkumies. Tällä kertaa sisko huitelee omia menojaan musiikkiharrastustensa parissa ja äitinsä on väsynyt, joten Manu lähtee yksinään matkaan. Harmi vaan, että hän ei lue viestiäni loppuun asti, en nimittäin ole vielä tehnyt viimeisejä committeja. Yritän soittaa perään, mutta hän on jättänyt puhelimen kotiin. Hieman jännittää tajuaako hän, että en pääse heti lähtemään.

Laitan läppärin kannen kiinni ajoissa ja kipaisen Candy Townille. Siellä poika odottaa. Pidän pienen lempeän saarnan siitä, että puhelin on oltava aina mukana, varsinkin jos lähtee yksinään kaupungille. Nämä tilanteet ovat aina vähän jännittäviä, en pidä vanhempana siitä että en saa minkäänlaista yhteyttä lapseeni. On hyvä olla valppaana.

Huomenna on viimeinen päivä tammikuuta ja juoksuhaasteen viimeinen päivä. Tarkoitus oli päästä lähemmäksi 150 kilometria ja juosta pitkä lenkki, kenties jopa puolimaraton, mutta päivän -20 asteen pakkaset eivät hieman houkuttele. Saatan silti olla niin hullu suomalainen, että lähden kuurapartana säntäilemään. Pari välikerrosta vaan, eiköhän se siitä.

Tänään on jotenkin hyvä fiilis. Ehkä se on rauhallisen etäpäivän tai aikaansaamisen ansiota. On myös ehkä keskivertoa vähemmän tullut kuikuiltua maailman uutisia ja sosiaalista mediaa.

Positiivinen pohjavire, kuten sanotaan.

Tänään(kään) ei yhtään kiinnostaisi kuntoilla. Mutta kun lenkkiä on vedetty 28 päivää putkeen joka päivä, jatketaan juoksemista… kaksi kilometriä riittää. Lauantaina ehkä vähän pidempi, kuukauden viimeisen kunniaksi.

Tänään ei ole tarinoita kirjoitettavaksi, joten ohessa kymmenen tuntia Windows 98 -putki-näytönsäästäjää, ole hyvä.

Olisi niin mukavaa koodata koko ilta, mutta pitää lopettaa ajoissa. Olen saanut hyvän tatsin ”normaaleihin” työpäiviin. Kun ei pingota liikaa, ei väsähdä.

Tulinen ruoka ja sauna ei ole aina kovin hyvä yhdistelmä. Isäni oli iso tulisen ruoan ystävä ja kuten monen muunkin asian, perin häneltä myös mieltymyksen tulisiin ruokiin. Hän kasvatti omia chilejään ja metsästi netistä toinen toisistaan tulisempia chilipaprikoita, kastikkeita ja uutteita.

Kerran hänen luonaan söimme hänen valmistamaansa äärimmäisen tulista, maukasta thairuokaa. Huulia poltteli aivan kuten tänään maustettuani Thai cuben carolina reaper-kastikkeella. Ruoan jälkeen menimme sitten saunaan. Teki hieman kipeää, kun hiki alkoi valua otsalta silmiin. Kuin polttavaa laavaa.

Joku sanoi, että chili voi tuottaa kivun ja euforian tunteita, mutta vain osa ihmisistä tuntee molemmat. Hyvin sanottu.

Lotan kanssa on mukava jutella. Vaikka tytär on 16, jostain syystä näen hänessä aina sen esikoisvauvan, joka hän on aina ollut. Manu 12v pelailee tänään äitinsä kanssa Minecraftia. Olen niin ylpeä meidän lapsista.