Saamme vihdoin yhdistyksen palvelinklusterin siirrettyä pois Hetzneriltä nopeammille ja paremmille UpCloudin servereille. Perjantai on aika hurja, koska työpäivä on täynnä hoidettavia asioita ja sen perään pitkä huoltoikkuna vaativine migraatioineen. Mutta kaikki menee yllättävän hyvin. Soitamme Ilkan kanssa puhelun ja totean heti custom-Archin pienet heikkoudet. Minimaalisessa distrossa ei nimittäin ole asennettuna mitään mitä ei kaipaa, mikä on hyvä asia, kunnes asioita kaipaa. Esimerkiksi kotikoneella ei tule soitettua videopuheluita tai jaettua ruutua, joten eipä se sitten toimikaan, kun loputtoman kanvaasin driftwm:ssä ei ole tukea ruudunjaolle, sillä teknisesti asiaa tarkastellessa ei ole koko ”ruutua”, työpöytä jatkuu loputtomiin.
Migraation jälkeen pitäisi viimeistellä ne fakin slaidit. Deadline lähenee. Ei auta kuin painaa. Migraatio on valmis, migreeni saa alkaa. Onneksi on ritsatriptaani.
Tässä kirjoituksessa on 135 sanaa. Blogi on osa Fediversumia, voit tykätä ja kommentoida seuraamalla blogia Mastodonissa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (23:50) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Päivä 13477
Kävelen pimeässä metsässä Veeran kanssa. Saatan häntä tuttuun tapaan, sillä hän on hämäräsokea. On niin pimeää, että en näe itsekään mitään. Maa on kuhmuraista. Veeran kasvoilta näkyy pelko. En näe omaa kättäni kauemmas. ”Mistä täältä pääsee pois”, hän kysyy hädissään. Minua ahdistaa.
Yht’äkkiä on valoisaa ja iltapäivä. Näyttää siltä, että olemme lähellä järven rantaa. Ihmettelen, mitä hittoa, miten äsken oli yö ja nyt on päivä? ”Miksi pysähdyit, mitä tapahtuu?”, Veera kysyy paniikissa. Katson hänen kasvojaan. Hän ei edelleenkään näe mitään. Katson ympärilleni ja minua kohti kävelee ihmisiä. Heillä on tyhjä katse. He kävelevät suoraan veteen ja katoavat sinne. Yht’äkkiä on taas pimeää. Jos hahmoja on ympärillä, en näe niitä enää. En näe mitään. Veera alkaa huutamaan peloissaan…
Herään paniikissa keskellä yötä. Koska makuuhuone on pimeä, minun on vaikea rauhoittua. Pelko jää päälle. En kuitenkaan laita valoja. Itken kuin pieni poika. Herätän vaimon, hän lohduttaa.
Näen äärimmäisen harvoin painajaisia. Vielä harvemmin muistan uniani. Keskiviikon migreeni ja viime aikojen stressi varmaankin oireilevat. Uni karmii vieläkin, vaikka se näin jälkikäteen ja kirjoitettuna ei enää kuulosta niin pahalta. Kaikista kamalinta on nähdä lähimmäisen pelko tai kipu.
Torstai palvelee hyvin. Etäpäivä tuntuu pitkästä aikaa hyvältä. Näitä voisi ottaa useamminkin.
Sauna rentouttaa. Ehkä ensi yönä nukun paremmin…
