Päivä on täynnä tekemistä alusta loppuun, rentoa ja mukavaa, kehittävää, innostavaa ja ennen kaikkea omassa yrityksessä. Tänään olen ylpeä siitä mitä olemme Juhan kanssa saaneet aikaan. En haluaisi tehdä mitään muuta.
Kun sanon ”päivä on täynnä”, se on kirjaimellisesti täynnä. Mutta asiat sulautuvat toisiinsa. Töiden jälkeen jatkan yhä samojen aiheiden parissa, enkä oikein osaa aina erottaa mikä on työtä ja mikä ei, kun tämä on niin mukavaa. Mutta selkeästi enemmän oman urani kehittämistä on tapahtumissa puhuminen. Niihin valmistautuminen on eräänlaista työtä myös, vaikka ei leipätyötä olekaan. On hämmentävää, että puolen tunnin puheenvuoron valmisteluun voi mennä ilta jos toinenkin, mutta haluan slideistäni persoonalliset.
On mukava puhua aiheesta, josta tietää jotain. Tavallaan osa motivaatiotani mennä puhumaan dependenssivapaasta WordPressistä on se, että voisin ”oppia” aiheen vielä paremmin. Siirryimme ACF:stä natiiveihin core-lohkoihin vasta vuoden sisällä ja koska nykyään en itse juurikaan koodaa töissä, pakotan itseni tällä tavoin opettelemaan perinpohjin aiheen ruohonjuuritasolla missä työntekijät ovat pidemmällä.
Kunpa olisi vähemmän tekemistä ja ehtisi levätä kunnolla. Ehkä joskus vielä.
Tässä kirjoituksessa on 197 sanaa. Blogi on osa Fediversumia, voit tykätä ja kommentoida seuraamalla blogia Mastodonissa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (23:31) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Päivä 13476
Keskiviikkoaamu, eli herään tyttäreni ääneen: ”Isi wakey wakey, tänään kävellään koululle ajoissa, haluan olla ajoissa!”. Murahtelen ja kampean itseni väkisin ylös sängystä. Melatoniinin uudelleen aloittamisen jälkeen olen nukkunut paremmin, mutta ihan kahdeksaan tuntiin en ole joka yö päässyt.
Palvelintyöt jatkuvat tänäänkin. Nautin komentorivillä olemisesta. Ehdin jo ajatella, että kunpa saisin tehdä sysop-hommia ikuisesti. Nautin siitä, kun rakentamani kone vain toimii ja kehrää. Pidän kontrollin tunteesta. Toisaalta serverit tuovat mukanaan isoja vastuita, jotka aiheuttavat hieman stressiä. Mutta en ole yksin ja yritän muistuttaa itseäni siitä, että osaan hommani ja kukaan ei kuole, jos jotain menee pieleen.
Iltapäivällä pään ympärille kiristyy vanne. Alkaa jännittämään, iskeekö migreeni. Mutta tietäähän sen. Ilmeisesti ei ole kovinkaan järkevää tehdä pari vuorokautta töitä lähes kellonympäri, nukkua liian vähän, syödä pelkästään eväitä ja niitäkin satunnaisesti, ja odottaa että kroppa voi hyvin. Tietotyö rasittaa aivoja, istumalihaksia ja niskaa, vain ajan kysymys milloin se pahempi kohtaus paukahtaa. Ennen kolmea joudun lopettamaan työt väkisin. Päätä poraa kuvitteellinen poranterä, huimaa ja oksettaa, stoppi kaikelle. Perun loppupäivän tapaamiset ja riennän kotiin pimeään huoneeseen.
Nelisen tuntia vintti pimeänä. Näinä hetkinä muistaa millaista on tiedottomuus. Herään elävien kirjoihin puoli kahdeksalta ja tavallaan jatkan siitä mihin jäin aivan kuin aikaa ei olisi kulunut välissä ollenkaan. Mutta ihmiset ovat lopettaneet työt tältä päivältä. Päätän, että annan itselleni ja pääkopalleni nyt kunnolla aikaa levätä loppupäivän. Huomenna ehtii taas pakertaa.
On tämä hurjaa touhua. Joskus haaveilen pidemmästä sapattivapaalle jäämisestä. Mutta minulla ei ole megasäästöjä siihen hommaan. Yrittäjän on jaksettava. Ja kyllähän minä jaksan. Vielä toistaiseksi.
