Lauantai on trooppinen ja hiostava, etenkin metsässä juosten. Sadepäivänä on mukavaa juosta. Tällä kertaa reittinä Jyskän takana olevat polut. Päästessäni vauhtiin seitsemän kilometrin kohdalla, tulee mieleen muistoja lapsuudesta, flashbackinomaisesti. Olen kävellyt näitä polkuja. Olen myös juossut näitä polkuja, pienenä poikana.
Lapsuudenkotini oli viimeinen talo mäen päällä Paronintiellä ja tonttiin kuului hieman metsää. Takapihaltamme aukeni laaja polkuverkosto Asmalammen takaa aina Halssilaan ja Kangasvuoreen saakka. Polkuja pitkin kelpasi tepastella kesäisin Asmalammelle uimaan. Uimarannalle pääsi montaa eri reittiä.
Olen aina tykännyt näistä poluista. Polkuja ympäröi paljon puustoa ja kasvistoa ja pitkä pätkä erästä nimenomaista polkua kulkee niin, että taivasta tuskin näkee. On koivuja, pihlajapuita ja heinikkoa.
Kesken juoksemisen vaihdan kävelyksi. Silmältäni vierähtää kyynel poskelle. Taloa ei enää ole. Isää ei enää ole. Mutta koti on siellä, missä minäkin, sanotaan. Silti ottaa joskus koville, että lapsuudesta ei ole enää kuin muistot jäljellä. Sisälläni olen yhä se pieni poika.
Isäni tunsi samoin 9 vuotta ennen kuin syöpä vei hänet.
Joskus iskee haikeus entistä taloani muistellessa. Tuntuu niin turhalle kaikki tekemiseni, todella ”markun askareilta”. Huonoa tuuriakin ollut. 90 luvulla oli olevinaan vaikeat taloudelliset ajat kuten nykyäänkin. Talojen hinnat pompahtivat pilviin silloiseen tulotasoon verrattuna. Kuten ovat pilvissä nykyäänkin.Oli pankkikriisi, jonka valtiovalta ratkaisi siirtämältä pakkokeinoin velallisilta yhden ylimääräisen prosentin pankkien tukemiseksi. Toinen tukikeino oli tiputtaa talletusten korkoa yhdellä prosentilla. Siis laina korko kasvoi prosentin ja talletuskorot pieneni prosentin. Tuohon aikaan talovelkani korko kävi pahimmillaan 12 prosentissa. Jotenkin sitä vain kitkuteltiin. Kun vihdoin sain velan maksettua, minun piti heti luopua talosta.
Olin kai kummiskin kasvanut talooni kiinni. Olihan se suomalaisen unelman huipennus, oma talo. Ehkä siksikin, että sen rakentamisessa oli kova työ. Monenlaista vaivaa, pohjapiirustuksen suunnittelua, asp-säästämistä, laina hakemista jne. ennen kuin pääsi vasaran ottamaan käteensä.
Leipätyöni ohella, joka sekään ei niitä maailman helpoimpia ole yövalvomisineen, uhrasin vapaapäiväni rakennukselle. Tein suurimman osan ajasta yksin, vaikka isäni ja appi auttoivat kun ehtivät.
Kovin työ taisi olla kivimuurin tekeminen rinteeseen. Talon alta louhittiin satakunta kuutiota kalliota, joista lohkareista sitten rakensin muurin. Työ kesti kuukausia. Sitä mukaa kun muuri valmistui asettelin kiven koloihin kyllästetystä lankusta tehdyt aitapylväät. Niin hyvät niistä tuli, että aita pysyi suorana parikymmentä vuotta.
Rakensin taloni kalliolle. Veljeni hiekkapatjan päälle. Veljeni kerran sanoikin minulle surumielisesti kuinka ”tyhmä mies hiekalle rakensi”. Toisin kävi. Hiljattain hänen alueellaan kävi niin kova myrsky, että 30 puuta kaatui juurineen hänen tontiltaan ja talon ympäriltä. Silti veljeni talo seisoo edelleen hiekalla. Sen sijaan minun taloni sortui tuulen puhaltamatta ja veden virtaamatta. Minun ja veljeni tapauksessa tyhmä oli se, joka kalliolle rakensi.
Aina olen ollut häviäjän roolissa. Jouduin myymään taloni alihintaan, lainakorot huomioiden ilman voittoa. En jaksanut ajatella oman puolikkaani lunastamista ja itseni sitomista taas vuosiksi velkavankeuteen kun juuri olin päässyt veloista vapauteen, ensi kertaa elämässäni ja vanhana miehenä. Palkkaan verrattuna puolikaskin talosta oli suhteellisen paljon rahaa yhdellä kertaa saatuna. Mutta tällä kertaa talletuskorot oli nolla ja inflaatio alkoi heti nakertaa pääomaa. Kiirehdin ”sijoittaa” rahat ulkomaille, mutta juuri silloin valuuttakurssi romahti rajusti ja ilmaan katosi paljon enemmän kuin inflaatio olisi koskaan nakertanut vain tilillä makuuttamalla. Eräillä ei ole onnea rahassa, eikä rakkaudessa. Oma syyni tietenkin, mitäs olen syntynyt niin tyhmäksi.
Tuo oli sitä aikaa, kun isäni oli masentunut ja sen huomaa teksteistä. Myöhemmin hän löysi uskonsa elämään uudelleen.
Aika aikaa kutakin. Emme voi mitään sille, että aika multaa muistot. Eihän sitä tiedä, onko niitä metsiä ja koko taloa enää kymmenen vuoden päästä. Mikään ei ole varmaa.
Paras on keskittyä tähän hetkeen. Aika on nyt.
Tässä kirjoituksessa on 643 sanaa. Blogi on osa Fediversumia, voit tykätä ja kommentoida seuraamalla blogia Mastodonissa.
Fediversumi -reaktiot
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (23:59) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Päivä 13366
Liikaa tekemistä, liian vähän sanottavaa. Mutta yhtään päivää ei voi jättää välistä. Tämä on ns. ”turha merkintä”. Ehkä huomenna on vähän enemmän juttua.
