Jokin ihmeellinen loma-ahdistus iskee. Roikun somessa pitkin päivää ja koitan sietää olohuoneen kuumuutta. Makuuhuoneen viilennyskone on päällä vuorokauden ympäri ja lämpötila pysyy siellä onneksi miellyttävänä. Mutta jos haluan yhtään nörttäillä battlestationillani, täytyy hyväksyä hikoilu.
En oikein tiedä tarkkaa ahdistuksen syytä. Eihän sitä ahdistushäiriöisenä koskaan tiedä. Eikä varmaan pidäkään tietää. Ehkä loma muistuttaa vuoden takaisesta, silloin kesälomalla ei ollut todellakaan mitään herkkua. Se oli yhtä selviytymistaistelua. Vettä on virrannut Tonavassa, joten voin viimeistään nyt julkisesti hieman raottaakin sen aikaista mysteeriä. Silloin lapseni voi huonosti ja yritti päättää päivänsä. Silloin oli toksinen ihmissuhde elämässä. Silloin tuli myös yllättäviä taloushuolia. Oli liian monta asiaa, jotka pistivät elämän selviytymistilaan.
Nyt ei ole näitä ongelmia. Nyt on kesä, jolloin kaiken järjen mukaan pitäisi pystyä rentoutumaan. Mutta silti on jonkinlainen inhottava huoli tulevaisuudesta. Jonkinlainen pelko perseessä. Niitä mitä jos? -ajatuksia. Mitä jos töihin palatessa tapahtuukin jotain? Mitä jos en osaa? Mitä jos rahat loppuu? Mitä jos jotain muuta kamalaa tapahtuu?
Minun pitäisi tietää jo, että kaikesta selvitään. Olen nähnyt ja kokenut kaikenlaista. Olen selviytyjä. Olen päihittänyt oman masennuksen, itsetuhon, koulukiusattuna olemisen, velkaantumisen, syrjäytymisen, läheisen kuoleman, läheisen pahoinvoinnin, lapsen pahoinvoinnin, lapsen masennuksen, lapsen sairaalareissun, lukuisat talousvaikeudet… olen päässyt monen kamalan ja ikävän asian läpi. Ja olen nyt tässä. Ei tämä enää mitään.
Mutta miksi pääni väittää muuta? Miksi en osaa vain olla? Heti kun lomalla tulee ”mitähän sitä sitten?” -vaihe, pääkoppani päättää että otetaanpa kierroksia, pistetään oikein kunnolla mullin mallin, laitetaan kaikki huoliajatukset päähän, jotta lomasta tulisi oikein mukava.
Kun ahdistus saa otteen, alkaa vituttamaan kaikki. Kesä, ihmiset, kaikki. Sälekaihtimet kiinni ja death metallia soimaan.
Samalla harmittaa. Kun en osaa suunnitella kesää. Enkä jaksa mitään, vaikka virtaa pitäisi olla jo kertynyt.
Ehkä pitäisi vain olla. Ja antaa olla.
Vuodatus on ohi.
Helpotti.
Tässä kirjoituksessa on 348 sanaa. Blogi on osa Fediversumia, voit tykätä ja kommentoida seuraamalla blogia Mastodonissa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (21:04) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Uutisia
”Tässäkö tämä elämä menee?”, mietin taas, kun katson tonnin seteli -ilmeellä tyhjyyteen kahvilassa. Mietin, missä kohtaa elämääni olen menossa ja onko sillä mitään väliä? Pitäisikö olla tekemässä jotain? Vai tyytyä vain tähän? Minulle sopii kaikki, mutta onko tämä paikallaan oleminen se mitä kuuluisi tehdä? Sekavia ajatuksia.
Pitäisi olla jotain järkevää sanottavaa taas, kun tässä istutaan, mutta apina hakkaa symbaalia. Veera muistuttaakin taas, että on parempi joskus vain tyhjentää mieli. Ei hiljaisuudessa istuminen varmaankaan edes haittaa. Turha ylimiettiä. On hämmentävää, että ylianalysoin jopa joutenoloa.
Ajattelen sitä kuuluisaa ”viimeistä kakkupalaa”. Se oli nerokkaasti sanottu. Veera on kyllä aikamme viisaita. Tai vähintään muusa, etymologia: kreikkalaisessa mytologiassa runotar, taiteiden ja tieteiden haltiatar tai taiteilijan työtä innoittava nainen.
Amerikan tapahtumat järkyttävät, mutta eivät yllätä. Olen pystynyt torjumaan ahdistusta tehokkaasti, vaikka vaikeudet ympärillä ja maailmassa tuntuvat jatkuvan. Mikään suodatin tai työkalu ei blokkaa kaikkea ryönää, jota tunkee läpi joka tuutista. Täytyy vain koittaa rajoittaa Internetiä ja keskittyä mukavaan tekemiseen. Täytyy muistaa tieto siitä, että minä olen OK, lapset ovat OK ja vaimo on OK. Ensi viikon kuoppajaissiivoukset sovittu, junaliput ja hotelli varattu ja lapset pääsevät mummolaan. Asiat järjestyvät yksi kerrallaan.
Nyt on sunnuntai, eikä tarvitse miettiä mitään.
