Juokseminen kannattaa aina

Hyvä uni on tärkeää, se tuli taas huomattua. Perjantain ja lauantain välinen yö on yleensä sellainen, jolloin en laita kelloa herättämään, vaan annan elimistön päättää. Yhdeksän tuntia riittää tällä kertaa. Kymmenen aikaan olen jalkeilla. Heti aamusta iskee järjetön ahdistus, jolle en löydä syytä. Ehkä se on se Venäjän ja Ukrainan välinen sota, jota ei aiheena pääse pakoon missään. Ei riitä, että ei lue uutisia, sillä sodasta puhutaan kaikissa kanavissa, jossa on ihmisiä. En tunnista tätä sota-ahdistukseksi, mutta non-stop kauheudet eivät varmasti ainakaan helpota ahdistushäiriöisen elämää.

Ahdistuksen ja jokinlaisen vetämättömyyden vuoksi tuntuu vaikealta asennoitua lenkille lähtemiseen. Lauantaisin minulla on ollut tapana juosta kymmenen kilometriä, mutta nyt mietin tosissani, jos jättäisin viikonlopun juoksemiset väliin. Aurinko kuitenkin paistaa kirkkaalta taivaalta ja kahvit juotuani päätän, että aion lähteä ulos kuuntelemaan äänikirjaa. Minun on helpompi yhdistää lenkkiin jokin toinen mukava asia, tässä tapauksessa äänikirja.

Hyvin pian totean, että kannatti lähteä, sillä lenkkisää on täydellinen, -0.60 astetta celsiusta, aurinkoista ja kaunista. Rantaraitti on jäässä, joten paikoin joudun varomaan. Kaukana edessä juoksee tyyliltään hippimäinen juoksija paljasjalkakengissä. Näyttää siltä, että juoksisi sukkasiltaan, mutta en pääse lähemmäs tarkistamaan, kun hän huomaa minut ja kiihdyttää vauhtia. Säilytän oman vakiovauhtini ja annan mennä menojaan.

Rikoin taas oman ennätykseni. Kymmenen kilometriä tunnissa ja neljässä minuutissa. Tätä tahtia kesään mennessä juoksen tämän matkan alle tuntiin.

Nyt on ilmeisesti se juoksijan euforia. On niin hyvä fiilis. Palkitsen itseni sushilla.