Rollen leffa-arviot

The Broken Circle Breakdown on elokuva, joka on elementissään silloin kun siitä ei tiedä mitään etukäteen. Kohtauksiltaan kronologisesti haastava draama on riipaiseva, rankka ja surullinen, mutta samaan aikaan äärettömän kaunis. Näyttelysuoritukset ovat pientä Nell Cattryssea myöten aivan tajuttomia.

Erityisesti elokuvan musiikki saa aikaan kylmät väreet. The Broken Circle Breakdown Bluegrass Band löytyy soittolistaltani jatkossakin. Bändihän lähti kiertueelle elokuvan valmistumisen jälkeen. Huikea, tunteiden vuoristorata. Suosittelen. Paras näkemäni belgialainen, flaamin kielinen elokuva.

Cry_Wolf on yleisfiilikseltään kuin ysärislasherit Tiedän mitä teit viime kesänä ja vastaavat. Kouluympäristöön keskittyvä jenkkiteinileffa on idealtaan ihan kiehtova, mutta ei säväytä kuitenkaan loppuun saakka tarpeeksi. Twisteistään huolimatta kertakatselukamaa, eikä edes mikään kovin jännittävä. Teknisesti jees, mutta kokonaisuus aika meh, huolimatta kuumasta Lindy Boothista ja nuoresta Jared Padaleckista.

London has Fallen on jatkoa vuoden 2013 Olympus has Fallen elokuvalle ja leffathan ovatkin aika samanlaisia, eikä entuudestaan olisi voinut välttämättä edes arvata kyseessä olevan varsinainen jatkis. Paljon äksöniä, ampumista, räjäytyksiä ja pressaa vaarassa. Viihdyttävää mättöä, mutta kaikin puolin hyvin ennalta-arvattavaa Hollywood-meininkiä. Kylläpä tämän katsoo, mutta viisaammaksi tässä ei tule - päinvastoin. Plaah plööh.

Kauhu-genrestä pitävänä mietin usein voiko olla hyvää kauhuelokuvaa enää nykyään. Liikaa höttöstä juonta ja elokuvia, jotka on täytetty jumpscareilla. Conjuringin ensimmäinen osa oli loistava, joten kun jatko-osaa kehuttiin vielä paremmaksi, menin sen katsomaan elokuvateatteriin. Ja kylläpä ennakko-odotukset palkittiin.

Conjuring 2 on upeasti kuvattu, lavastettu ja toteutettu kauhuelokuva psykologisen trillerin rajamaastossa. Kyllä, leffassa on paljon kauhufilkoista tuttuja kliseitä liittyen pimeään huoneeseen ja muihin klassisiin elementteihin - sekä niitä jumpscareja. Juoni on kuitenkin erittäin ennalta-arvaamaton, hahmot perustuvat oikeisiin hahmoihin ja erityisesti casting on onnistunut täydelisesti.

Pidin lavastuksesta erityisen paljon, sillä 70-luku on osattu jotenkin vangita hienosti Elvistä myöten. Leffa myös muistutti aiemmista näkemistäni hyvistä kauhuelokuvista kuten The Excorcist, hyvällä tavalla. Viisi tähteä, koska en tiedä miten tämänkaltainen elokuva olisi voitu toteuttaa paremmin. Paljon parempaa kuin mikään muu tältä genreltä vuonna 2016, ja vieläpä jatko-osa. Mutta mitäpä voi odottaa James Wanilta, Sawien ja Insidiousten ja Death Sentencen ohjaajalta ja tuottajalta - joista kaikista olen pitänyt. Bravo!

The Invitation on lupaava indie-trilleri, sopivan synkillä elementeillä ja suhteellisen ennalta-arvaamattomalla juonella. Näyttely on vähän siinä ja siinä ja etenkään Tammy Blanchard ei osaa mielestäni näytellä ollenkaan. Kokonaisjuoni osoittautuu pettymykseksi ja hieman hämmentäväksi kokemukseksi. Kaiken kaikkiaan synkkää, mielenkiintoista jännäriä, mutta jää vähän valjuksi loppupeleissä.