Rollen leffa-arviot

Kaikkea kuraa sitä tuleekin katsottua. En ymmärrä tällaisten elokuvan tarkoitusta. Tai no, tätähän ei voi sanoa elokuvaksi. Leffaa ei ole edes tehty millään tapaa katsottavaksi. "Elokuvassa" ei ole kerrontaa, ei selkeitä tapahtumia, se on täysin mustavalkoinen, korkeakontrastinen ja utuinen ja ainoana ääniraitana on sekalaista surinaa, suhinaa, nesteen ja lyömäesineen ääntä. Leffa sisältää lähes pelkkää kärsimystä, kidutusta, väkivaltaa, tavaraa joka ei ole terveellistä katsottavaa kenenkään mielenterveyden kannalta. Ohjaaja E. Elias Merhige kuvaa elokuvaa "Rorschachin testiksi silmälle". Paskanmarjat.

Leffasta tulee mieleen August Underground. Itse asiassa raakuudeltaan elokuva ei siitä paljon poikennut. Yhtä sairasta paskaa. Vaikka mitä väitettäisiin, elokuva voi hyvinkin olla snuffia, sitä ei voi tietää, vaan hyvin aidolta ja väkivaltaiselta meno vaikutti. Vain tekopyhä tai mielisairas pystyy ylistämään tätä elokuvaa. On uskomatonta että elokuvasta pystyy "tykkäämään" edes jollakin tasolla. Tätä ei yksinkertaisesti voi arvostella elokuvana, eikä minkäänlaisena taidonnäytteenä.

Väkivaltaa, murhaa, itsemurhaa, leikkelyä, silpomista, nekrofiliaa, ruumiin häpäisyä, sukuelimien leikkelyä, sadistista pornografiaa, naaman hakkaamista tunnistamattomaksi... ja sen pitäisi olla "hämmästyttävän upeaa" ja "taidetta"? Kaikki tämä naamioidaan suurikontrastisen mustavalkokuvan taakse ja äärimmäisen typerän mukataiteellisen "fantasia"tarinan kulisseihin. "Jumala tekee itsemurhan ja luontoäiti panee jumalan veristä ruumista ja synnyttää täysikasvuisen miehen jonka mongoloidit hakkaavat muodottomaksi ja peniksen leikkaavat paloiksi...", nyt vittu oikeesti! Tulee mieleen urbaanilegendaksi väitetyt snuff-elokuvakultit, jossa "elokuvantekijät" tappavat ihmisiä, kuvaavat murhat ja tekevät sadistisista kidutus- murhatöistään "elokuvia", joita myyvät taiteena rajoitetun kappalemäärän. Indie-elokuvista kukaan ei voi sanoa juuta eikä jaata, oli snuffia tai ei, ihan samaa paskaa se on.

Jos visuaalisuus on sitä että päätä särkee suurikontrastinen mustavalkokuva, josta hädin tuskin saa selvää mutta tietää kuitenkin missä mennään, niin ehkä sitten. Minut on väärin ymmärretty jos sanotaan "Ei visuaalisuus ole hienoja efektejä", "Ei leffojen kuulu olla vaan hauskoja", koska niin en ole väittänyt. Tykkään tosi usein ahdistavista leffoista, jotka päättyvätkin huonosti. Tässä ei vain ollut mitään järkeä, kronologiaa, juonta, ideaa, tarkoitusta. Se vain on mustavalkoista "painajaista", "taidetta", sekamelskaa.

Minulle elokuvan täytyy olla edes jollain tasolla viihdyttävä, merkityksellinen. Tällä elokuvalla ei ole minulle mitään arvoa. Koen sen tekijät säälittäviksi, idiooteiksi ja mahdollisesti sairaiksi. Leffa ei ollut varsinaisen pelottava, eikä edes ällöttävä. Enemmänkin tylsä, typerä, inhottava. Minua se ei edes oikeastaan ahdistanut, mutta "tavallinen" katsoja saattaisi nähdä painajaista. Viisaat selväjärkiset ihmiset eivät edes yritä katsoa tätä elokuvaa. Begotten on turhaa epäinhimillistä ja nihilististä paskaa, enkä edes ymmärrä miksi vaivaudun kirjoittamaan koko pätkästä. Tämä saattaa houkutella ihmisiä enemmänkin katsomaan kyseisen brainfuckin, mutta sittenpähän tiedätte... onneksi leffaa ei ole helposti saatavilla.

Katsoin Eurotripin ensimmäisen kerran sen ensi-illan aikoihin ja täytyy sanoa että se ei ole enää toisella kerralla niin hauska. Leffa on kuitenkin vähän aikaa verratonta hupia American Pie -tyyppistä alatyylistä meininkiä kunnioittaen. On suorastaan harmi ettei Scott Mechlowicziä ja Jacob Pittsiä ole kunnon leffoissa näkynyt vähään aikaan, he kun ovat tässä leffassa niin hulvattomia hahmoineen. Leffassa vilahtaa myös Smallvillen Lanana kuuluisuuteen ponnahtanut Kristin Kreuk. Kelpo elokuva, joka ei kuitenkaan kestä suurta kulutusta.

Trust on synkähkö, emotionaalinen, järkyttävä pakkaus. Leffa käsittelee hieman vaikeaa aihepiiriä, mutta tuo sen esille loistavalla tavalla. Näyttely on priimaa, etenkin 16-vuotias Liana Liberato näyttelee 14-vuotiasta Annieta uskottavasti. Clive Owen ja Katherine Keener ovat myöskin esimerkillisiä. David Schwimmerin ohjaama Trust jättää jälkeensä turtuneen itkunsekaisen fiiliksen ja kasan ajatuksia tästä paskasta maailmasta jossa elämme, mutta samalla hyvän sanoman: pahuuden sattuessa kohdalle tärkeintä on pysyä rakkaiden luona ja tukea toinen toistaan. Suosittelen niille, jotka kestävät vähän synkempää draamaa.

Anvil on yksi upeimmista musiikkidokumenteista niin tarinan kuin tuotannonkin puolesta. Uskomaton tarina on vaikuttava, kiinnostava, koskettava. Katsoessa niin ikään nauratti ja kyyneleitäkin tuli tirautettua. Kylmiä väreitä aiheuttava dokkari, jonka katsomisen aikana läpi käyty tunneskaala on suuri. Pystyn helposti samaistumaan Lipsiin, hänessä kun on luonteessaan vähän minua. En voi sanoin kuvailla sitä riemua ja fiilistä jota dokumentti minussa aiheutti. Anvil sai yhden fanin lisää. Rock'n'roll for life!

Roommate on yllättävän jännittävä tyttömäinen draamatrilleri. Pääosassa on söpöjä nuorukaisia, jotka hoitavat hommansa hyvin. Elokuva osasi ovelasti olla samalla arkinen draama, mutta myös jännittävä trilleri. Tietää että elokuva on hyvin tehty kun ihan tavalliset opiskelukampusmiljöössä tapahtuvat arkiset asiat kiinnostavat vallattomasti. Suositeltava jännitysdraama.